Saarikoskea lukiessa

Olen lueskellut Mikko Aarnen toimittama Pentti Saarikoski Runot (2004) kirjaa ja yrittänyt luoda jonkinlaista kokonaiskuvaa Saarikosken runotuotannosta.

Näkemykseni jäi että Saarikosken lujinta tuotantoa ovat Laulu laululta pois (1966), En soisi sen päättyvän (1968) ja Onnen aika (1971). Saarikosken poliittinen runous ei taas ole kestänyt. Se on liiaksi aikaan ja yksityiskohtiin sidottua. En myöskään jaksanut innostua Tiarnia-sarjasta kuin osittain.

Matkan varrella tuli tehtyä monenlaisia hajahuomioita.

Kuusenlatvan takana
paistaa täysikuu
joella on sumua
ja ilma viilenee.
Hän kauan pyrki totuuteen,
korkealle paikalle
jolta sopisi katsella
näköaloja ylimielisesti.
En näe häntä
enää missään.
Muurahaiset mäen rinteessä
kuin aforismit ahertaa

Mahtaako tämä runo kertoa V.A. Koskenniemestä? Tietääkö kukaan? Saarikoski tunsi vastenmielisyyttä Koskenniemeä kohtaan niin kuin nuori radikaali vasemmistolainen tuntee vanhaa  oikeistolaista konservatiivia kohtaan. Niin pitääkin olla. Nenän pakinoissa Saarikoski parodioi Koskenniemen aforistiikkaa. Nenän ivamukaelmia on ylistetty mestarillisiksi. Minusta ne eivät ole hauskoja, saatikka sitten nerokkaita. Löysyydessään ja pituudessaan ne ovat pikemminkin fragmentteja kuin aforismeja. Niitä lukiessa tunnen enemmän myötähäpeää Saarikosken kuin Koskeniemen puolesta.

Säihkyvä äly, jota on verrattu miekkaan, muuttuu varsin nopeasti narrin tiukuseksi, ellei sitä aina silloin tällöin pistetä ylvään vaikenemisen tuppeen.