Parnasson päätoimittaja Jarmo
Papinniemi on kuollut. Tapasin hänet vain pari kertaa. Suhteemme oli pelkästään
ammatillinen. Silti olen järkyttynyt.
Miksi olen niin järkyttynyt?
Koska kykenin vihdoinkin, vuosien jälkeen, solmimaan uuden yhteistyösuhteen
Parnassoon ja Papinniemeen – ja olin siitä kovasti iloinen. Ja miten vaivatonta
ja jämptiä työskentely ja asioista sopiminen Papinniemen kanssa oli! Hän oli kirjailijaa kannustava persoona. Hän osasi myös itse innostua ja
haltioitua kirjallisuudesta, musiikista, teatterista. Se on
aikuiselle ihmiselle harvinainen lahja.
Jarmo Papinniemi osoitti myös mielestäni rohkeutta ja
suoraselkäisyyttä julkaisemalla sarkastis-makaaberin sarjani Seppelenauhoja aforistikon haudalle, joka koostui kustantamoilta saaduista hylsyistä ja muistokirjoituksista - ja minkä
Papinniemi nimesi yllättäen runoksi!
Kun Reko Lundán kuoli, kirjoitin tuntemuksiani tuoreeltaan
blogiini. Hänkin oli nuori mies, valonkantaja, jonka parhaat luovuuden vuodet olisivat
olleet vasta edessäpäin. Sama pätee Papinniemeen: hän oli valonkantaja, joka
valaisi pimeitä huoneitamme.
