Nopeita huomioita äänestyksestä 2000-luvun parhaaksi romaaniksi

Hesarin järjestämä äänestys 2000-luvun parhaista romaaneista on ohi. Äänestämään pääsivät sekä lukijat että kriitikot.

Voiko vuonna 2013 edes äänestää 2000-luvun parhaista romaaneista? Ei tietenkään.

Häkellyttävän saman kaltainen on nykyään lukijoiden ja kriitikkojen maku. Kärkikolmikko oli peräti identtinen. Mistä se sitten kertoo, sen saa jokainen itse päättää. Itse näkisin, että kriitikkojen maku on popularisoitunut tai popularisoitu tietoisesti. Se taas kertoo pelkästään lehden alamäen jyrkkyydestä.

Lukijoiden listauksessa näkyy 100 eniten ääniä saanutta romaania, kriitikoiden 30.

Suurimpana yllätyksenä pidin Juha Seppälän puuttumista kokonaan kriitikkojen listalta. Luulin häntä kritiikin lemmikkipojuksi. Ilmeisesti Seppälän yhteistyökyvyttömyys alkaa kantaa hedelmää. Olen Seppälästä hyvin ylpeä.

Toinen jymypaukku oli Rosa Liksomin Hytti nro 6:den ulostaminen kokonaan kriitikkojen listalta. Liksomin romaani on aistillisuudessaan ja verevyydessään venäläisten klassikkojen veroista vyörytystä.

Suomalainen dekkari loisti Harjunpäätä lukuunottamatta poissaolollaan. Ilmeisesti dekkarit ovat edelleen kertakulutushyödykkeen asemassa suomalaisen kirjallisuuden lukijan lyhytjännitteisessä maisemassa.

Tekisi mieleni myös kommentoida niitä nimiä, raatilaisia, joilla on suuret luulot omasta romaanitaiteestaan. Näen kyllä heidät näppäimet täristen etsimässä ensin omaan nimeään kriitiikkojen 30 listalta, ja vähän jo luovuttaneena vielä lukijoiden 100 listalta.

Aina voi puhua romaanin muodosta ja sisällöstä analyyttisesti viisaita, mutta lopulta, kaiken tyhjänpäiväisen jaarittelun jälkeen, kirjailija kaipaa lukijoita  - mitä enemmän sitä parempi.

Eikä pidä unohtaa, mitä Antti Majander muistutti: "Äänestys ei kuvasta kaikkein suurimman lukevan yleisön mieltymyksiä. Sitä voi halutessaan hahmotella kauppojen myynti- ja kirjastojen lainaustilastojen perusteella."

Suomi kaipaa lisää Juha Seppälän kaltaisia tosikirjailijoita

Vilkuilin INTO-kustantamon syksyllä julkaistavien kirjojen luetteloa. Sieltä mukaani tarttui sitaatti Veijo Meren vuonna 2005 antamasta haastattelusta:

"Haanpään edustama moderni, mutta realistinen yhteiskunnallinen kerronta on jotain aivan muuta kuin nykyisten sirkustemppuilijoitten viihteen valtakunta, jossa totuus ja kuviteltu sekoittuvat keskenään."

Näiden ärripurrien ehdottomat lohkaisut ovat kyllä piristäviä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä Meri tarkoittaa: ainahan kirjallisuudessa totuus ja kuviteltu sekoittuvat, vaikka se olisikin" modernia, mutta realistista kerrontaa".

Toki Meren mainitsemat sirkustemppuilijat tulevat usein mieleen, kun nämä julkisuushakuiset ja omaan ääneensä rakastuneet pirtsakat narsistit esittelevät itseään, työtään ja mieltymyksiään kaikissa mahdollisissa medioissa.

Suomi tarvitsee lisää Juha Seppälän kaltaisia tosikirjailijoita, jotka eivät uhraa yksityisyyttään kustantamojen myynninedistämiskampanjoiden mannekiineina ja messujen änkyttävinä puhetyöläisinä.

Kauheimpia ovat tällaiset positiiviset ja "elämä on ihana kirjallinen seikkailu"-tyyppiset haastattelut, joista jää katsojalle käteen pelkästään värianalyysissä valittujen kesävaatteiden rohkea muisto ja tekokukka rintapielessä. 

HS:n kriitikkojen 2000-luvun lempikirjat

Kaikkiaan 16 HS:n kriitikkoa listasi kymmenen 2000-luvun lempikirjaansa. Nämä romaanit saivat vähintään kaksi mainintaa.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Bo Carpelan: Kesän varjot (Berg)
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (Den amerikanska flickan)
Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Antti Hyry: Uuni
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Katri Lipson: Kosmonautti
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)
Arne Nevanlinna: Marie
Markus Nummi: Karkkipäivä
Sofi Oksanen: Puhdistus
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Hannu Raittila: Canal Grande
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
Pirkko Saisio: Punainen erokirja
Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Jari Tervo: Myyrä
Erik Wahlström: Jumala (Gud)
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått)
Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani

Missä ovat esimerkiksi Juha Seppälän Routavuosi tai Mr Smith? Antti Tuurin Kuoleman kyytimies? Tuomas Kyrön Liitto? Tai Katja Ketun Kätilö?

Kirjallisuuden viimeinen mannekiini

Olen ihaillut Juha Seppälän kirjallista ilmaisua lähes alusta asti ja joka kerta hänen uuden kirjansa julkaisu on minulle TAPAUS. Riemulla olen ne hankkinut hyllyyni – ja tulen hankkimaan varmasti jatkossakin.

Voisin tietenkin raapustaa nyt jotakin tyhjänpäiväistä Seppälän kirjojen muodosta, ilmaisusta, sisällöstä tai tematiikasta. Voisin vertailla häntä edesmenneisiin suomalaisiin kirjailijoihin, voisin pudotella nimiä, voisin näyttää sivistystäni, mutta jätän tällaisen jaarittelun ja itsekorostuksen yliopistojen hautomot läpikäyneille ja kirjallisuudentutkimuksen oppirakenteisiin nojaaville ääliöille ja kirjallisille broilereille, joita kustantamot ja media kuskaavat keinovalosta julkisuuteen valmiiksi marinoituna ilmatiiviissä pakkauksissa.

Mistä sitten kirjoitan?

Kirjoitan Seppälän asenteesta. Se on niin kova, ehdoton ja uljas.

Seppälä on kirjailija. Hän kirjoittaa kirjoja. Se on kirjailijan tehtävä. Seppälä puhuu kirjojensa kautta. Hän ei selittele jälkeenpäin jossain vitun Voimalassa, mitä hän kirjallaan on tarkoittanut. Hän ei lähde mukaan tähän pelleilyyn, jossa kirjailijasta, kirjoittavasta ihmisestä, yritetään tehdä väkisin puhetyöläistä. Hän ei nouse lavalle ihmisten toljotettavaksi lukemaan pätkiä proosateoksestaan. Hän ei anna haastatteluja. Hän ei suostu olemaan öljyä kirjallisen markkinakoneiston rattaissa, joissa kirjailijat kävelevät nykyään vaikka käsillään, jos joku keksii pyytää.

Milloin kustantajat muuten keksivät ulkoistaa kirjan myynninkin kirjailijoille? Kai se on halvempaa taluttaa kirjailija messuille kuin ostaa koko sivun mainos Hesarista?

En tunne Seppälää, mutta tunnen kuitenkin.  Olenhan lukenut kaikki Seppälän kirjat. Ja se riittää.

Fidel Castroa kutsuttiin joskus sosialismin viimeiseksi mannekiiniksi, voisiko Juha Seppälää kutsua samalla logiikalla kirjallisuuden viimeiseksi mannekiiniksi. (Tämä ei ole mikään poliittinen kannanotto.)

Tällä viikolla julkaistiin tieto vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokkaista.  Aika pian sain lukea Aamulehdestä mieluisan uutisen.

Ja aika vaikea on nähdä Juha Seppälää missikisoja muistuttavissa Finlandia-sulkeisissa jatkossakaan.