Lauseita postikortteihin - New York toukokuussa 1991

Törmäsin Arto Seppälään Eduskunnan kirjastossa, karismaattiseen vanhan liiton kirjailijaan, jonka kiireettömässä rauhallisessa hämäläisyydessä on jotakin niin tuttua ja turvallista minulle, ties monennenko polven hämäläiselle. Kysyin heti, että sattuuko hän muistamaan mistä Parnasson numerosta löytyy hänen kirjoittamansa aforismisarja Postikortteja New Yorkista. Arto sanoi, että nimi on kyllä Lauseita postikortteihin. Hänkään ei kyllä muistanut, mistä numerosta tai miltä vuodelta. Arveli että se löytyy jostain 90-luvun alkupuolelta, silloin hän kävi New Yorkissa, ja Jarkko Lainekin oli mukana.


Arto kertoi anekdootin Erno Paasilinnasta. Kun Lauseita postikortteihin oli julkaistu Parnassossa, Erno oli ripittänyt Artoa. Hän oli kieltänyt Artoa käyttämästä ”lauseita”. Lauseet kuuluvat minulle, Erno jyrisi. Arton kertoma anekdootti oli hyvä esimerkki ernomaisesta huumorista ja ehdottomuudesta, joita oli kyllä välillä äärimmäisen vaikea erottaa toisistaan.


Seuraavana päivänä löysin Arton aforistisen sarjan vaivattomasti ARTOSTA, joka on kotimainen artikkeliviitetietokanta. Arto Seppälä kertoi, että lauseet löytyisivät myös kirjasta Aika on oravanhammas laajennettuna versiona.


Arto inspiroitui matkasta, Amerikasta. Hän kulki kynä kädessä ja silmät auki. Hän teki kriittisiä havaintoja ympäröivästä maailmasta ja ilmaisi ne tiiviissä ja tyylikkäässä muodossa lukijalle.


Tässä esimerkkejä sarjasta:


Liioittelua kaikki tyynni, Chaplinin kengät ja Marilynin rinnat ja kommunismin pelko. Setelitkin samanvärisiä.


Amerikka etsitytti itseään kauan. Sen jälkeen on informaatio pelannut.


Näin itsekeskeinen maa olisi saanut kyllä itse löytää itsensä.


Milloin sinä löysit Amerikkasi?


Täällä on kaikki mahdollista? Pelottavaa jo ajatuksena.


Valuutta ei tivaa kielitaitoa.


Sanan mahtia on liioiteltu. Poikkeuksiakin on.


…eikä amerikanrauta ruostu.


Strindberg ei osannut englantia mutta Julie-neiti on puhunut sitä Broadwayllä hyvinkin ymmärrettävästi.


Kerjäläinen puhuu maailman kieltä. Sana ei mene silti perille.


Nälkä ja vilu nostavat nyrkin. Ihmismeri vaimentaa kaleerien kalinan.


Amerikkalainen unelma? Kenen?


Kyynelistä kasvaa haudoille nurmi. Aina.


Kafka koki Amerikan niin monimutkaisena että kirjoitti siitä yksinkertaisimman romaaninsa.


Kokeilin itse samaa matka-aforismitekniikkaa, kun olin vaimoni kanssa Kreikassa, Korfulla, muutamia vuosia sitten. Nimesin sarjan Pieneksi kreikkalaiseksi sarjaksi.

Voi luoja, miten kutsuvasti bouzoukit soivat.

Pane käsi kaulalleni, tanssitaan sirtakia aamuun asti.

Vielä lasillinen ouzoa, kreikkalainen ystäväni.

Sanot minun hengitykseni tuoksuvan anikselle, vaikka omasi tuoksuu penikselle.

Millainen on sinun seireeniesi laulu?

Tämä rohkeus, tuhlausta, jos et lainkaan pelkää.

Emme vaihda enää sanaakaan. Muuraamme tiiliä hiljaisuuden muuriin.

* * *

Uima-altailla ihmispalvaamot, aurinkotuoleissa ritilät.

Pieni tuulen viri, kuin enkelin henkäys helvetissä.

Keskiluokan työstä rikkaiden ja köyhien rusketus.

Niin lähellä siintävät Albanian vuoret, niin syvälle porautuu paimenpojan totinen katse.

Satamassa ruosteinen tankkeri, Nikos Kazantzakis, kirjailijan kaima, jonka nimeä ei kukaan osannut koulussa kirjoittaa.

Mennyt elämä, pullollaan tällaisia typeriä katkelmia ja muistikuvia.

* * *

Kirjoittamisen rajattomat maisemat: maat, meret ja taivaat.

Mustat pääskyset valkoisten marmoripylväiden seassa, vaihtavat jatkuvasti välimerkin paikkaa.

Ripaus epätoivoa, ääntä ja vimmaa vie minut perille.

* * *

Saisinpa palasen tätä valoa mukaani.

Siviilirohkeus pettää, kun oma toimeentulo on vaarassa

Luin Tiina Pystysen kirjan Runousoppi - Miten elämä muuttuu taiteeksi. Löysin sen sattumalta hyllystä. Se on kirjoitettu äärimmäisten tunteiden vallassa, siksi siitä löytyy herkullisia kohtia, rehellisyyttä ja harkitsemattomuutta, tolkkua ja tolkuttomuutta. Kirjoittamisen moottorina on toiminut Pystysen häpeällinen kohtelu Suomen kirjailijaliiton taholta.

Kirjallisuudesta puhutaaan juhlallisen ihannoivasti. Halutaan unohtaa, että se on myös mitä raadollisin vallankäytön järjestelmä. muun muassa Suomen Kirjailijaliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Jarkko Laine pystyi vähitellen haalimaan itselleen kirjallisen kentän keskeiset asemat. Hän sai sellaisen vallan, että kirjailijakunta pysyi hiljaisena vuosikymmeniä. Siviilirohkeus petti, kun oma toimeentulo oli vaarassa.

Otsikoksi lainaamassani lauseessa siviilirohkeus pettää, kun oma toimeentulo on vaarassa sisältää suomalaiseen kirjailijaan ja kirjallisuuteen liittyvän yleisemmän ongelman - ja se ongelma läpäisee koko kirjallisen kentän kuin lyijyluoti silkkipaperin.

Ei uskalleta, pelätään taloudellisia seurauksia.

On sitten kysymyksessä  Helsingin Sanomat, kirjailijakollegoiden kirjat, kirjallisuuslehdet, kirjailijaliitto, kriitikot, kustantajat, oman kaupungin päättäjät, yliopistot, lukijat, opetusministerit, opettajat, säätiöt, lautakunnat, kirjastot, kirjakauppiaat jne..

"Kun siitä tulee kyllin hyvä ammatti kyllin monille, ei se mitään muuta", saman asian muotoili joskus sekatyömies Samuli Paronen.

Toisaalta taas siviilirohkeutta löytyy liikaakin, jos siitä saa tuloja tai kirjallista meriittiä. Kirjallisuutta opettavat esimerkiksi sellaiset henkilöt, jotka eivät ole itse julkaisseet kirjaa tai juuri muutakaan. Kirjassaan Lukemisen aakkoset Ezra Pound varoitti juuri heidän kaltaisistaan kirjallista puoskareista, hän totesi, ettei kannata kuunnella niiden neuvoja, jotka eivät itse osaa rakentaa autoa.

Kirjoitus on ajatuksen vapaa-aluetta. Sille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Myös kaikki kauhut: väkivalta, sadismi ja julmuudet, joita ihminen on tehnyt ja tulee tekemään - niillä on itunsa minunkin päässäni. Kirjallisuus ei kykene keksimään mitään sellaista, mikä ei jollain tavalla kuuluisi ihmisyyteen. Pitää kuitenkin muistaa, että ajatuksissa voi olla hillitön, mutta teot, ne hillitään. Kirjallisuus on ajatuskokeen aluetta, ei todellisuuden, vaikka se todellisuutta kuvaakin. Sitä paitsi itsetuntemusta kasvattamalla se opettaa myös hallitsemaan pahaa itsessä.

Mutta vaikka ihmisyyden pimeät puolet ovat nousseet nykykirjallisuudessa voimakkaasti esiin, ne ovat pelkkää näkyvää ja huomiota herättävää pintaa sen pimeän aineen rinnalla, joka ei näy, mutta vaikuttaa taustalla. Tuo ääretön pimeä aine kaiken näkyväisen takana on kokemus siitä, ettei ole hyväksytty eikä rakastettu. Syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.

Tämä voisi olla monen kirjailijan credo. Mikä muu voisi toimia vaikkapa Timo Hännikäisen kirjoittamisen motiivina kuin toive tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi ja syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.