Siinä samassa paikassa seisoskellessa päivästä toiseen tuppasi aika käymään pitkäksi ja elämä perin yksitoikkoiseksi. Isäntä oli sitonut minut talon varjoisammalle puolelle. Välillä se kävi viskaamassa jotakin purtavaa eteen ja kaatamassa vettä ämpäriin.
Paljoa ei tapahtunut. Seurailin laiskasti kun talon ohi vievää tietä pitkin tallusteli harvakseltaan uupuneita aaseja. Ne olivat matkalla Jerusalemin suuntaan. Nopeasti ne hävisivät näköpiiristä kantamuksineen. Pelkkä pöly ja autius jäivät leijailemaan tien pinnalle. Mielelläni katselin myös lasten leikkejä pihalla. Välillä jouduin itsekin niiden kohteeksi.
Kukaan ei ollut vielä ratsastanut minun selässäni. Pari kertaa olin päässyt mukaan lähikyliin äitini kantamuksiin sidottuna.
Tietä pitkin lähestyi kaksi parrakasta miestä. He kävelivät suoraan meidän pihaamme ja ällistyksekseni alkoivat availla minun liekanaruni solmuja. Molemmilla oli määrätietoinen katse, joka pelotti minua. Vinkaisin kovaa ja isäntäni ryntäsi ulos talosta ja kysyi:
- Mihin te minun varsaani viette?
- Herra tarvitsee sitä, miehet vastasivat.
Sen jälkeen asiasta ei jaariteltu enempää. Lähdin miesten matkaan enkä sen koommin nähnyt rakkaita kotikontujani.
Miehet veivät minut parrakkaan ja lempeän näköisen miehen luo, joka ilmeisesti aikoi ratsastaa minun selässäni. Ihmisiä oli kokoontunut suurin joukoin tienpenkoille ja tielle seuraamaan minun ensimmäistä ratsastusnäytöstäni. Osa oli kavunnut puihin paremmin nähdäkseen. Siinä oli mielestäni jopa liioittelun makua, vähempikin olisi minulle riittänyt.
Ihmiset heittivät viltin minun selkääni ja auttoivat miehen ratsaille. Lähdin liikkeelle. Väkijoukko levitti vaatteita ja palmunoksia tielle kulkuani helpottamaan. Jolkuttelin eteenpäin pitkällä ja vetävällä askeleella, pää pystyssä ja rinta rottingilla. Kohta aloin puuskuttaa ja muistin äitini opetuksen, ettei koskaan kannata lähteä alussa lujaa, kun ei voi etukäteen tietää tulevan matkan pituutta. Se olikin hyvä neuvo. Hidastin ja jatkoin tasaisemmin.
Väkijoukko meni sekaisin klassisesta juoksutyylistäni ja alkoi laulaa minulle ylistyslaulua, joka sisälsi kyllä aika paljon asiavirheitä. Sitkeästi väkijoukko jaksoi seurata suoritustani Jerusalemiin asti. Kuten jo aikaisemmin totesin, vähempikin olisi riittänyt.
Kun saavuin Jerusalemiin, koko kaupunki alkoi kuohua ja kaikki kyselivät: "Kuka hän on? Kuka hän on?" Olin kyllä valmis kertomaan, kuka minä olen, mutta minut unohdettiin yksin erään rapistuneen majatalon pihaan. Ratsastaja nousi selästäni, taputti minua päälaelle ja meni sisään temppeliin. Väkijoukko seurasi hänen perässään. Silloin näin sen miehen viimeisen kerran.
Tämä päivä oli merkillisin päivä minun pitkässä ja raskaassa elämässäni, josta ei totisesti ole murhetta puuttunut. Sen muisto säilyy mielessäni siihen asti kunnes loputkin päiväni ovat luetut.
