Selektiivinen lukutapa ja poiminta tuottavat tarkoitushakuista ja yksisilmäistä jälkeä. Valitaanpa samasta Paasilinnan kirjoituksesta vähän toisin, jotta näkökulma laajenisi.
”Solženitsynin
lähettäminen Euroopan johtavaan kapitalistimaahan oli tarkoituksellinen teko.
Haluttiin osoittaa minne hän kuuluu. Ihmeteltävän nopeasti Solženitsyn on
toipunut järkytyksestä. Ympärillä kuhisee agentteja ja asianajajia. Solženitsyn
asioi pankissa kuin vanha asiakas. Hänelle satelee kutsuja kaikkialta, missä
hänen totuutensa Neuvostoliitosta on maksamisen arvoinen.
Suomessa reaktiot ovat
kahtalaiset. Kommunistien mielestä Solženitsyn ei ole ”vakavasti otettava
kirjailija”. Minusta hän on vakavasti otettava kirjailija ja juuri sellaisena
hänet on otettu. Kirjailijoilla on tavallisesti painoa niin paljon kuin heitä
vastaan tähdätyillä toimenpiteillä on laajuutta. Kommunistit eivät hyväksy
historian kaivamista eivätkä yhteiskunnallista pessimismiä. Kritiikki ei ole
aatteen palvelemista vaan provokaatiota. Solženitsyn on provokaattori.
Suomalainen oikeisto puolustaa
sananvapautta silloin kun se on uhattuna Neuvostoliitossa. Kotimaassa sen
rajoittaminen on heidän päätehtävänsä. Kommunistisen kirjailijan vakaumus on
heistä valhepropagandaa, Solženitsynin vakaumus rehellisyyttä ihmiskunnan
edessä. Oikeisto valikoi rehellisyyden lajista oikeistolaisen. Latinalaisen
Amerikan ja Espanjan vankiloissa lojuvat kymmenet kirjailijat eivät ole
sananvapauden piirissä. Siellä vallitsee oikeistolainen sananvapaus.”
Nyt oikeassaolijat ja
opportunistit rientävät joukolla paistattelemaan ja kiillottamaan kilpeään Sofi
Oksasen uudelleen yhtenä niteenä julkaiseman Solzenitsyn kirjan loisteeseen,
vaikka heillä ei ole sen julkaisemiseen mitään ansiota. Samaan aikaa
esimerkiksi Kiinassa toisinajattelijat ja kirjailijat viruvat vankiloissa tai elävät
muuten Solženitsynin valvonnan kaltaisissa olosuhteissa. Mutta onko kukaan
heistä huolissaan? Tärkeintä on kiljua mukana totuuskomissiossa, joka
muistuttaa enemmän lynkkausjoukkoa, jos lähempää katsoo.
Olen myös erittäin iloinen siitä,
että Sofi Oksanen julkaisi uudelleen Vankileirien saariston. Sen kirjan vaiheet
ovat häpeällistä suomalaista rähmällään oloa itään. Vähän koomista, mautontakin, on taas se, että Sofi
Oksanen signeeraa nyt Solženitsynin kirjoittamaa kirjaa Akateemisessa.
Paasilinnan juttu loppuu näin:
”Solženitsyn tuskin saavuttaa
enää normaalioloja. Emigranttien kritiikki isänmaat kohtaan on aina epäonnistunut.
Aika työntää tieltään menneisyyteen sitoutuneet. He eivät ole kauan
ajankohtaisia.”
Erno Paasilinna oli profetiassaan
väärässä, kuten usein kirjoittaessaan Neuvostoliitosta. Oiva esimerkki Paasilinnan
hourailusta on myös kirjoitus Talvipäivä Moskovassa, joka löytyy kirjasta Siperialainen
estetiikka. Mutta hän ei ollut väärässä yksin. Ja aika taas tulee näyttämään,
ketkä ovat väärässä tässä ajassa.
Tahdon kuitenkin laajentaa hieman
kuvaa Paasilinnasta. Hänellä oli spontaani tapa lahjoittaa kirjoja hyllystään,
vaikka kirjat olivat todennäköisesti ainoita esineitä, joita hän rakasti.
Minulle hän lahjoitti 19.7.1986 Vasili Grossman romaanin Elämä ja Kohtalo,
jonka käsikirjoitus takavarikoitiin KGB:n toimesta vuonna 1961. Vasta
80-luvulla käsikirjoitus kulkeutui länteen ja julkaistiin.
Kyllä Erno Paasilinna oli kirjailijan
puolella. Aina.
