Voisin tietenkin raapustaa nyt jotakin tyhjänpäiväistä
Seppälän kirjojen muodosta, ilmaisusta, sisällöstä tai tematiikasta. Voisin
vertailla häntä edesmenneisiin suomalaisiin kirjailijoihin, voisin pudotella
nimiä, voisin näyttää sivistystäni, mutta jätän tällaisen jaarittelun ja
itsekorostuksen yliopistojen hautomot läpikäyneille ja kirjallisuudentutkimuksen oppirakenteisiin
nojaaville ääliöille ja kirjallisille broilereille, joita kustantamot ja media kuskaavat
keinovalosta julkisuuteen valmiiksi marinoituna ilmatiiviissä pakkauksissa.
Mistä sitten kirjoitan?
Kirjoitan Seppälän asenteesta. Se on niin kova, ehdoton ja
uljas.
Seppälä on kirjailija. Hän kirjoittaa kirjoja. Se on
kirjailijan tehtävä. Seppälä puhuu kirjojensa kautta. Hän ei selittele
jälkeenpäin jossain vitun Voimalassa, mitä hän kirjallaan on tarkoittanut. Hän
ei lähde mukaan tähän pelleilyyn, jossa kirjailijasta, kirjoittavasta
ihmisestä, yritetään tehdä väkisin puhetyöläistä. Hän ei nouse lavalle ihmisten
toljotettavaksi lukemaan pätkiä proosateoksestaan. Hän ei anna haastatteluja. Hän
ei suostu olemaan öljyä kirjallisen markkinakoneiston rattaissa, joissa
kirjailijat kävelevät nykyään vaikka käsillään, jos joku keksii pyytää.
Milloin kustantajat muuten keksivät ulkoistaa kirjan myynninkin
kirjailijoille? Kai se on halvempaa taluttaa kirjailija messuille kuin ostaa koko sivun mainos Hesarista?
En tunne Seppälää, mutta tunnen kuitenkin. Olenhan lukenut kaikki Seppälän kirjat. Ja se riittää.
Fidel Castroa kutsuttiin joskus sosialismin viimeiseksi
mannekiiniksi, voisiko Juha Seppälää kutsua samalla logiikalla kirjallisuuden
viimeiseksi mannekiiniksi. (Tämä ei ole mikään poliittinen kannanotto.)
Tällä viikolla julkaistiin tieto vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokkaista. Aika pian sain lukea
Aamulehdestä mieluisan uutisen.
Ja aika vaikea on nähdä Juha Seppälää missikisoja muistuttavissa Finlandia-sulkeisissa jatkossakaan.
Ja aika vaikea on nähdä Juha Seppälää missikisoja muistuttavissa Finlandia-sulkeisissa jatkossakaan.
