Lassi
Kämäri on suomalaisen nykyaforismin eräitä tunnetuimpia nimiä. Vuonna 2005
ilmestynyt esikoiskokoelma Loistava
puhallus – lauseita (Kustannusliike Susi) nousi kustantajana toimivasta,
pikkuruisesta nyrkkipajasta huolimatta myyntimenestykseen. Siviiliammatiltaan
Lassi Kämäri toimii eduskunnan kirjaston tietopalvelusihteerinä ja hänen
harrastuksiinsa kuuluvat blues, blogin kirjoittaminen, pernod, kitaransoitto ja
tietysti kirjallisuus.
Kämäri on kerännyt materiaalia toiseen kokoelmaansa
raamatulliset seitsemän pitkää vuotta. Kokoelmassa on kolme eri sarjaa: ”Lauseita
satunnaisessa järjestyksessä”, ”Teeskentelemisestä” ja ”Yksinäinen cowboy”. ”Lauseita
satunnaisessa järjestyksessä” on nimensä mukainen aforismisarja satunnaisessa
järjestyksessä. ”Teeskentelemisestä” ja ”Yksinäinen cowboy” taas ovat
sarjallisia kokeiluja, joissa kirjoittaja pyrkii tietynlaisen eheän
kokonaisuuden aikaansaamiseen.
Ja totta kai, Kämärin esikoisen tapaan, kirjassa on paljon
pysäyttävän hyviä aforismeja. Hykerryttävä on kysymys: ”Milloin eduskunta
siirretään Kiinaan tai Intiaan tuotantokustannusten säästämiseksi?” Monet
aforismit kritisoivat rohkeasti kirjallisuusinstituutiota: ”Kirjailija muuttuu
poliitikoksi, jos hän yrittää miellyttää lukijaa” tai ”Jos kirjoja
kopioitaisiin yhä käsin, määrä vähenisi ja laatu paranisi”. Mukana on myös
paljon tuoreita oivalluksia, kuten ”Toivotuimmat pannan alulle pipetillä” tai ”Luottotieto
on valtaa”.
En pitänyt siitä, että kirjassa monet lauseet ovat saaneet
selviä vaikutteita muiden julkaistuista aforismeista. Esimerkiksi: ”Moni
unelmoi palasta maata. Se unelma kyllä toteutuu.” Kämärin aforismi on
huomattavasti heikompi kuin tiedostamaton esikuva Erno Paasilinnan aforismi ”Ruumisarkku on täällä monen köyhän ensiasunto”.
Tämä on vain yksi esimerkki. Lassi Kämärin kaltaisen rehellisen miehen ollessa
kyseessä en tietenkään epäile tietoista plagiointia, mutta toivoisin silti
enemmän itsekritiikkiä. Toisaalta, jopa Samuli
Parosen tunnetuin lause ”Maailma on sana” lienee tiedotonta lainaa aiemmin
julkaistusta Kalevi Seilosen
säkeestä.
Muuten Villin Lännen tunnelmissakin liikkuva kokoelma tuo
mieleeni Lassi Kämärin ystävän ja esikuvan Erno Paasilinnan lempielokuvan Sheriffi (High Noon). Fred Zinnemannin vuonna 1952 ohjaamassa
western-klassikossa Gary Cooper
näyttelee pikkukaupungin sheriffiä, jonka rohkeus ja moraali ovat niin kovaa
tasoa, että se lähentelee sulaa hulluutta. Kukaan ei suostu auttamaan
rosvojoukon uhatessa, eikä sheriffi suostu edes pakenemaan rosvojoukon edessä.
Lopulta hän kohtaa yksin rosvot, tai ainakin melkein yksin.
Hullun papereiden monet lauseet pilkkaavat armotta
kriitikkoja, apurahanantajia ja ylipäätään kirjallisuusinstituutiota. Viisaana
tätä taktiikkaa ei voi missään tapauksessa pitää, mikäli päämaali on hyvissä
arvosteluissa ja apurahoissa. Kämärin motiivina lienee, harvinaista kyllä,
yksinomaan sanomisen halu. Rohkeutta sheriffillä riittää ja revolverin
tarkkuuskin on parhaimmillaan hyvä. Jotenkin kuitenkin kokoelman luettuaan
tulee sellainen olo, että panoksia on vielä jäljellä ja jopa säästössä, eli jatkossakin
saattaa ruuti palaa ja paukkua.
