Kirjallisten marttyyrien sukua

– Haloo, sanoin.

– Hei, minä täällä.

– Hei.

– Ajattelin vain kysäistä miten sinulla menee. Viihdytkö siellä?

Hän kuulosti iloiselta.

– En tiedä. Olen ollut täällä vasta muutaman tunnin, niin kuin tiedät, sanoin.

Tauko.

– Tuletko kohta kotiin?

– Ei kai sinun tarvitse jankuttaa, sanoin. – Tulen sitten kun tulen.

Hän ei vastannut.

– Tuonko jotakin tullessani? kysyin hetken kuluttua.

– Ei tarvitse, olen käynyt kaupassa.

– Selvä. Nähdään sitten.

– Joo. Pärjäile. Ai niin! Kaakaota.

– Kaakaota, sanoin. – Entä muuta?

– Ei muuta. Vain sitä.

– Selvä. Heippa.

– Heippa.

 

Näennäisesti yllä olevassa Knausgårdin arkisessa dialogissa ei ole mitään ihmeellistä. Silti se jää vaivaamaan. Se voisi olla sinun elämästäsi, se voisi minun elämästäni. Kirjoittavat ihmiset ainakin tunnistavat tilanteen. Rakastava ihminen soittaa ikävissään. Tahtoo vaihtaa pari sanaa. Soittaa väärään aikaan (voiko kirjailijalle soittaa oikeaa aikaan?). Kaikki on alisteista kirjoittamiselle. Kirjailijan ajatusketju katkeaa, siitä ei saa enää kiinni. Sitten alkavat itsesyytökset. Miksi sanoin hänelle rumasti? Mikä oikeus minulla on olla vapaa aikatauluista? Miksi hän kävi kaupassa ja minä tulen valmiiseen pöytään? Onko hän pelkkä orja minulle? 

*

Knausgårdin isäsuhteen kuvaus kirjan alkupuolella on kummallista; sitä hallitsee jatkuva uhka, joka ei koskaan toteudu. Lukijana jännitin sivukaupalla, milloin isä tekee jotakin väkivaltaista, mutta mitään ei tapahdu. Pojan pelon kuvailu saa kohtuuttomat mittasuhteet. Ehkä uhka saa selitystä seuraavissa osissa.  

* 

Luin nuorena paljon Päätaloa, uupumiseen asti. Kuvauksen lähes valokuvamainen tarkkuus ja omien tuntemuksien ja tunnetilojen loputon analysointi on äärimmäisen rasittavaa. Se on liian totuudenmukaista, arkista, täynnä toistoa. Se muistuttaa säälimättömästi elämää. Knausgårdin tavassa kirjoittaa on paljon samaa henkilökohtaisuutta. Mutta onko päiväkirjamaisessa vyörytyksessä ja näennäisessä rehellisyydessä mitään uutta? Ovatko Knausgård ja Päätalo pelkästään Jeesuksen kaltaisia sijaiskärsijöitä, kirjallisia marttyyreja, jotka paljastavat inhimilliset vikansa lukijoiden puolesta?  

*

Mihin perustuu Knausgårdin suosio? Tämä on yksi arvaus. Knausgård toteuttaa sen, mistä me haaveilemme: hän jättää kaiken taakseen, lähtee pois, muuttaa peräti toiseen maahan – ja saakeli vieköön, tulee vielä onnelliseksi. 

*

Olen huomannut, että toimin itse Knausgårdin editorina ja kustannustoimittaja. Harpon uuvuttavat löysät yli. Ja niitä on paljon. Silti vaikuttaa siltä, että kirja on enemmän kuin osiensa summa.

Aasinvarsan tarina

Siinä samassa paikassa seisoskellessa päivästä toiseen tuppasi aika käymään pitkäksi ja elämä perin yksitoikkoiseksi. Isäntä oli sitonut minut talon varjoisammalle puolelle. Välillä se kävi viskaamassa jotakin purtavaa eteen ja kaatamassa vettä ämpäriin.

Paljoa ei tapahtunut. Seurailin laiskasti kun talon ohi vievää tietä pitkin tallusteli harvakseltaan uupuneita aaseja. Ne olivat matkalla Jerusalemin suuntaan. Nopeasti ne hävisivät näköpiiristä kantamuksineen. Pelkkä pöly ja autius jäivät leijailemaan tien pinnalle. Mielelläni katselin myös lasten leikkejä pihalla. Välillä jouduin itsekin niiden kohteeksi.

Kukaan ei ollut vielä ratsastanut minun selässäni. Pari kertaa olin päässyt mukaan lähikyliin äitini kantamuksiin sidottuna.

Tietä pitkin lähestyi kaksi parrakasta miestä. He kävelivät suoraan meidän pihaamme ja ällistyksekseni alkoivat availla minun liekanaruni solmuja. Molemmilla oli määrätietoinen katse, joka pelotti minua. Vinkaisin kovaa ja isäntäni ryntäsi ulos talosta ja kysyi:

- Mihin te minun varsaani viette?

- Herra tarvitsee sitä, miehet vastasivat.

Sen jälkeen asiasta ei jaariteltu enempää. Lähdin miesten matkaan enkä sen koommin nähnyt rakkaita kotikontujani.

Miehet veivät minut parrakkaan ja lempeän näköisen miehen luo, joka ilmeisesti aikoi ratsastaa minun selässäni. Ihmisiä oli kokoontunut suurin joukoin tienpenkoille ja tielle seuraamaan minun ensimmäistä ratsastusnäytöstäni. Osa oli kavunnut puihin paremmin nähdäkseen. Siinä oli mielestäni jopa liioittelun makua, vähempikin olisi minulle riittänyt.

Ihmiset heittivät viltin minun selkääni ja auttoivat miehen ratsaille. Lähdin liikkeelle. Väkijoukko levitti vaatteita ja palmunoksia tielle kulkuani helpottamaan. Jolkuttelin eteenpäin pitkällä ja vetävällä askeleella, pää pystyssä ja rinta rottingilla. Kohta aloin puuskuttaa ja muistin äitini opetuksen, ettei koskaan kannata lähteä alussa lujaa, kun ei voi etukäteen tietää tulevan matkan pituutta. Se olikin hyvä neuvo. Hidastin ja jatkoin tasaisemmin.

Väkijoukko meni sekaisin klassisesta juoksutyylistäni ja alkoi laulaa minulle ylistyslaulua, joka sisälsi kyllä aika paljon asiavirheitä. Sitkeästi väkijoukko jaksoi seurata suoritustani Jerusalemiin asti. Kuten jo aikaisemmin totesin, vähempikin olisi riittänyt.

Kun saavuin Jerusalemiin, koko kaupunki alkoi kuohua ja kaikki kyselivät: "Kuka hän on? Kuka hän on?" Olin kyllä valmis kertomaan, kuka minä olen, mutta minut unohdettiin yksin erään rapistuneen majatalon pihaan. Ratsastaja nousi selästäni, taputti minua päälaelle ja meni sisään temppeliin. Väkijoukko seurasi hänen perässään. Silloin näin sen miehen viimeisen kerran.

Tämä päivä oli merkillisin päivä minun pitkässä ja raskaassa elämässäni, josta ei totisesti ole murhetta puuttunut. Sen muisto säilyy mielessäni siihen asti kunnes loputkin päiväni ovat luetut.