On elettävä, on luettava

On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.
- Erno Paasilinna

Tätä Erno Paasilinnan asiayhteydestä irroitettua lausetta on siteerattu kyllästymiseen asti. Sen totuusarvoa on punnittu ja pilkattu, sitä on parodioitu ja muunneltu. Ehkä se on sen ansainnut, ainakin se on saanut ansionsa mukaan.

On luettava tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Näin sanoi Gustave Flaubert, joka tiesi kirjallisuudesta kaiken, Tommi Melenderin mukaan.

Pidän kyllä ehdottomuudesta, provosoinnista ja täsmällisistä luvuista, joilla on aina johdettu lukijaa harhaan. En vain oikein pidä resepteistä. En usko niihin.  En pidä siitä, että minulle tullaan sanomaan miten minun on elettävä tai miten paljon minun on luettava. Pidän elämänohjeiden jakamista henkisenä puoskarointina.

Itse tyytyisin paljon laajeempiin totuuksiin. Vaikka näin:

On elettävä tai On luettava.

Toisaalta ei näitäkään asioita ole pakko tehdä.

Flaubertin lause on täysin subjektiivinen. Yleistyksenä se on puhdasta hölynpölyä.

Lauseita

Runoilija lataa aseensa merkityksillä ja ampuu lukijaa. Joskus osuu, joskus ei.

Elämä on. Mutta onko kuolemaa?

Pelastin tänään pienen linnun, sen, jonka lapsena murhasin.

Naapuri ei nyökkää eikä katso silmiin. Verhot reagoivat.

Ei hätää, rakkaani, yhdessä me muistamme riittävästi.

Kuuntelen sinua nauhurina.

He muistelevat meitä pahalla, puhuvat itsekkyyden ajasta ja sukupolvesta.

Kuolleet paljastavat vatsansa, kuin ilkkuen keihäille.

Kasvoni heijastuvat ikkunasta. Ulkona pimeys, sisällä valo. Olen valinnut puoleni.

Heilutan jo valkoista lippua. Antaudun sinulle kaikin kuviteltavissa olevin tavoin.

Kukaan ei ymmärrä minua, on kuin puhuisin vierasta kieltä.

Ensin verkostoidutaan, sitten tulee hämähäkki.

Yksin yksinäinen, siedettävää. Kaksin yksinäinen, kärsimystä.

Rakastelimme kuin hautajaisissa.

Katselin maisemaani onnellisena. Yön aikana se oli myyty rakennusyhtiölle.

Lauseet naarataan ajatusten virran syvyyksistä.

Näen mieluummin kuin tulen nähdyksi.

Saarikoskea lukiessa

Olen lueskellut Mikko Aarnen toimittama Pentti Saarikoski Runot (2004) kirjaa ja yrittänyt luoda jonkinlaista kokonaiskuvaa Saarikosken runotuotannosta.

Näkemykseni jäi että Saarikosken lujinta tuotantoa ovat Laulu laululta pois (1966), En soisi sen päättyvän (1968) ja Onnen aika (1971). Saarikosken poliittinen runous ei taas ole kestänyt. Se on liiaksi aikaan ja yksityiskohtiin sidottua. En myöskään jaksanut innostua Tiarnia-sarjasta kuin osittain.

Matkan varrella tuli tehtyä monenlaisia hajahuomioita.

Kuusenlatvan takana
paistaa täysikuu
joella on sumua
ja ilma viilenee.
Hän kauan pyrki totuuteen,
korkealle paikalle
jolta sopisi katsella
näköaloja ylimielisesti.
En näe häntä
enää missään.
Muurahaiset mäen rinteessä
kuin aforismit ahertaa

Mahtaako tämä runo kertoa V.A. Koskenniemestä? Tietääkö kukaan? Saarikoski tunsi vastenmielisyyttä Koskenniemeä kohtaan niin kuin nuori radikaali vasemmistolainen tuntee vanhaa  oikeistolaista konservatiivia kohtaan. Niin pitääkin olla. Nenän pakinoissa Saarikoski parodioi Koskenniemen aforistiikkaa. Nenän ivamukaelmia on ylistetty mestarillisiksi. Minusta ne eivät ole hauskoja, saatikka sitten nerokkaita. Löysyydessään ja pituudessaan ne ovat pikemminkin fragmentteja kuin aforismeja. Niitä lukiessa tunnen enemmän myötähäpeää Saarikosken kuin Koskeniemen puolesta.

Säihkyvä äly, jota on verrattu miekkaan, muuttuu varsin nopeasti narrin tiukuseksi, ellei sitä aina silloin tällöin pistetä ylvään vaikenemisen tuppeen.

Mies isänä

Olen isä. Minulla on perhe. Se on kaiken ydin. Perhe valaisee kotini. Muistan olla siitä kiitollinen.

Ilman perhettä mies ei ole mitään, sanoi Kummisetä. En kiistä.

Minun perheeni on hullunkurinen. Se osaa nauraa itselleen. Enemmän siinä on kyllä hulluutta kuin kuria.

Olen kädetön isä. Oma isäni on kädellinen. Hän hallitsee kirvesmiehen ja muurarin taidot. Kunnioitan kädellisiä isiä. He osaavat taivuttella puuta ja kiveä.

Millainen isä olen? Ei aavistustakaan. Toivoisin olevani oikeudenmukainen ja kannustava.

Sirkus Finlandia

Sirkus Finlandia tuli taas hetkeksi riemastuttamaan niitä, jotka pitävät kirjallisuuden äänekkäästä, spekulatiivisesta, mediaseksikkäästä ja ravivetomaisesta puolesta.

 Esiraati löysi kilpailuun seuraavat kirjat: Joel Haahtelan Katoamispiste, Markus Nummen Karkkipäivä, Riikka Pulkkisen Totta, Mikko Rimmisen Nenäpäivä, Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 Eli kuolema tekee taiteilijan ja Erik Wahlströmin Flugtämjaren/Kärpäsenkesyttäjä.

En ole lukenut yhtäkään näistä kirjoista. En voi siis sanoa niistä mitään.

Rimmisen Pussikaljaromaani jäi minulta aikoinaan kesken. Pulkkisen Rajaa olen vähän lehteillyt työpöydälläni ja ehkä luen sen. Markus Nummi on runoilija Lassi Nummen poika. Haahtela on kirjailija ja lääkäri. Salmela ei ole Suomen kansalainen. Wahlström kirjoittaa Runebergista.

Ei näin heppoiselta pohjalta voi esittää mitään säihkyvän analyyttistä, paitsi ehkä huolestumisen siitä, että eikö Lassi Kämäri lue suomalaisia uutuusromaaneja. Senkin huolestumisen on jo esittänyt Antti Tuuri suomalaisista yritysjohtajista.

Minna Joenniemellä on kohtuullinen urakka edessä. Eipä silti, harvempi diktaattori lienee lukenut kuutta kirjaa koko elämässään.

Vähän järeämmillä tykeillä sirkustelttaa tähtäilevät Markku Soikkeli  (11.11) ja Hannu Helin omilla sivustoillaan.

Kirjailijoissa on paljon Kaspar Hauseria

Ja silloin, niinä hetkinä, jolloin kirjoitus haluaa haihtua näkymättömiin ja sanojen pyörteilevä virta kuivua, ymmärrän myös Kaspar Hauseria. Tiedän, miksi hän kaipasi takaisin vankeutensa sanattomuuteen, luolan hiljaisuuteen, pimeyteen ja yksinäisyyteen. Maailmaa ei ollut, ei sen hajuja, sen räikeitä valoja, sen hälisevää laumaa, sen kiiltäviä veitsenteriä. Oli vain leikki eläinten kanssa, uni ja leipä ja vesi.

- Leena Krohn, Kaspar Hauserin melankolia,essee Auli Viikarin juhlakirjassa (Muodotonta menoa, WSOY 1997)

En sano hyvästejä lintukodolle

Kirjoitan tästä pientä kansanosaa koskettavasta aiheesta siksi, että olen huolissani. Meidän kirjailijoiden tehtävä on nähdä puiston linnut vapaina. En tiedä, mitä muutakaan hyötyä meistä voisi olla. Meidän yhteiskuntakritiikkimme on voimatonta, ja siksi meidän on pidettävä kauneuden illuusioita yllä. Muuten ajaudumme sille yhdentekevälle tielle, jossa meistä tulee virpisalmia ja jyrkilehtoloita. Sillä tiellä herkkyytemme hukkuu sappeen, eikä ainoakaan lintu enää nouse lentoon.

- Riku Korhonen/Vapaita lintuja vai ei (HS 10.11.2010)

Todellakin. Kirjailijan tehtävä on näyttää kauneutta lukijalle. Se on iso tehtävä. Varmasti heti rakkauden ja kuoleman pohdiskelujen jälkeen tärkein. En tosin ole varma, pitääkö vapauden tai kauneuden tulkin olla itse vapaa tai kaunis. Mutta pidetään sekin illuusio.

 Vaikka syksy vaihtuu talveksi. Teen lumeen jälkiä, kirjaimia paperille. Teen itseni näkyväksi. En sano hyvästejä lintukodolle.

Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta,
kirjat, muutossa hankalat,
ovat kirjeitä vailla osoitetta, tuuli repii
ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.

- Paavo Haavikko, Lehdet lehtiä (1958)

Kielisuudelmia

Ainoa tapa luoda on tehdä uutta.

Mitä luovaa siinä on, jos joku määrittelee rajat?

Luovan kirjoittamisen opas, käsitteellinen mahdottomuus.

Jos luovuus on nerojen ja jumalien etuoikeus, keitä ovat luovan kirjoittamisen opettajat?

* * *

Kirjat kirjoitetaan lukijoille, ei niiden selittäjille.

Lukemisen jälkeen tärkeintä on luetun ymmärtäminen.

Jos kirjailijat ovat ihmissyöjiä, niin mitä kriitikot sitten ovat?

Veli repii siskonsa piirustukset, tuleva kriitikko?

Kriitikon kyynel, tahra paperilla.

Kirjat ovat hevosia, joilla kriitikot ratsastavat. Lännessä hevosvarkaat hirtettiin.

* * *

Sanan vapaus loppuu lauseeseen.

Pilkku katkaisi lauseen, piste lopetti sen kärsimykset.

Lause kevyt kuin henkäys, raskain vaihe takana.

Hyvä lause, kielisuudelma.

On vain yksi tapa kirjoittaa, paremmin.

Suomi on pieni maa

Suomi on pieni maa.

Suomi on pieni maa suomalaiselle kirjailijalle.

Suomi on pieni maa suomalaiselle kriitikolle.

Suomessa kirjailija ja kriitikko ovat sama henkilö.


Suomalainen kirjailija on lahjomaton ja rehellinen.

Suomalainen kriitikko on lahjomaton ja rehellinen.

Suomessa kirjallisuus on lahjomatonta ja rehellistä.

Suomessa kirjailija ja kriitikko ovat sama henkilö.


Suomalainen kirjailija istuu yhdellä pallilla.

Suomalainen kirjailija istuu kahdella pallilla.

Suomalainen kirjailija istuu kolmella pallilla.

Suomalainen kirjailija istuu neljällä pallilla.


Suomalainen kirjailija on kirjallisuuslehden päätoimittaja.

Suomalainen kirjailija on apurahalautakunnan puheenjohtaja.

Suomalainen kirjailija on kriitikko.

Suomalainen kirjailija on kirjailija.