Suomi kaipaa lisää Juha Seppälän kaltaisia tosikirjailijoita

Vilkuilin INTO-kustantamon syksyllä julkaistavien kirjojen luetteloa. Sieltä mukaani tarttui sitaatti Veijo Meren vuonna 2005 antamasta haastattelusta:

"Haanpään edustama moderni, mutta realistinen yhteiskunnallinen kerronta on jotain aivan muuta kuin nykyisten sirkustemppuilijoitten viihteen valtakunta, jossa totuus ja kuviteltu sekoittuvat keskenään."

Näiden ärripurrien ehdottomat lohkaisut ovat kyllä piristäviä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä Meri tarkoittaa: ainahan kirjallisuudessa totuus ja kuviteltu sekoittuvat, vaikka se olisikin" modernia, mutta realistista kerrontaa".

Toki Meren mainitsemat sirkustemppuilijat tulevat usein mieleen, kun nämä julkisuushakuiset ja omaan ääneensä rakastuneet pirtsakat narsistit esittelevät itseään, työtään ja mieltymyksiään kaikissa mahdollisissa medioissa.

Suomi tarvitsee lisää Juha Seppälän kaltaisia tosikirjailijoita, jotka eivät uhraa yksityisyyttään kustantamojen myynninedistämiskampanjoiden mannekiineina ja messujen änkyttävinä puhetyöläisinä.

Kauheimpia ovat tällaiset positiiviset ja "elämä on ihana kirjallinen seikkailu"-tyyppiset haastattelut, joista jää katsojalle käteen pelkästään värianalyysissä valittujen kesävaatteiden rohkea muisto ja tekokukka rintapielessä. 

Perkeleen puristeet!

KIRJOITTAA, KYSYÄ, OPPIA - projekti raahautuu vasta vähän yli sadassa lauseessa. Ehdoton päivittäminen on henkisesti äärimmäisen raskasta ja velvoittavaa. Inhoan koko touhua. Lopettaminen on koko ajan mielessä.

Aluksi minulla oli kolme lukijaa, jotka kommentoivat lauseita. Siitä sai valtavasti voimaa. Hekin uupuivat matkalle. En ihmettele. Jatkan nyt yksin. 

Inhoan näitä perkeleen puristeita, jotka eivät jätä minua rauhaan. Pyörivät päässä, vaativat hiomista, sommittelua ja lopulta tulostusta.

 

Olen miettinyt, etten julkaise lopputulosta enää kirjana. Se ei ole kiinnostavaa, se ei kiinnosta ketään. Ehkä kokoan lopputuloksen luettavampaan, tiivimpään muotoon ja jätän sivuilleni pdf:nä kaikkien luettavaksi ja tulostettavaksi. Onko se sitten sähkökirja?

 

Kirjan julkaiseminen ei merkitse minulle enää mitään. 

 

HS:n kriitikkojen 2000-luvun lempikirjat

Kaikkiaan 16 HS:n kriitikkoa listasi kymmenen 2000-luvun lempikirjaansa. Nämä romaanit saivat vähintään kaksi mainintaa.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Bo Carpelan: Kesän varjot (Berg)
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (Den amerikanska flickan)
Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Antti Hyry: Uuni
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Katri Lipson: Kosmonautti
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)
Arne Nevanlinna: Marie
Markus Nummi: Karkkipäivä
Sofi Oksanen: Puhdistus
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Hannu Raittila: Canal Grande
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
Pirkko Saisio: Punainen erokirja
Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Jari Tervo: Myyrä
Erik Wahlström: Jumala (Gud)
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått)
Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani

Missä ovat esimerkiksi Juha Seppälän Routavuosi tai Mr Smith? Antti Tuurin Kuoleman kyytimies? Tuomas Kyrön Liitto? Tai Katja Ketun Kätilö?

Lassi Kämäri -palkinto 2013

Yleisenä huomiona ensimmäisestä aforismikirjoituskilpailusta totean, että olen ilahtunut niistä tuhansista aforismeista, jotka sain ja hieman pettynyt siitä, että naiset loistivat kilpailussa poissaolollaan. Toivottavasti he tulevat mukaan ensi vuonna sankoin joukoin.

Paras aforismi, palkinto 10 euroa ja kunniamaininta:

Sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen lynkataan. (Petri Lehtonen)

 

Perustelut:

Tässä lausessa on syvyyttä ja oivallusta. Ajattelin aluksi, että tämä on lattea variaatio vanhoista tutuista ”Sokeiden keskellä kyklooppi on kuningas” tai ”Sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas”, mutta kun pohdin lausetta pidempään aloin ymmärtää mitä Petri Lehtonen hakee.

Aforismi ilmentää vahvaa demokratian kritiikkiä. Se säteilee moneen suuntaan. Siinä on iso ripaus Janten lakia. Enemmistö ei siedä lahjakkuutta, ylivoimaisuutta, yksilöllisyyttä vaan vaatii tasapäistämistä, latteutta ja enemmistöön kuulumista. Sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Mitä se tyhmyyden tiivistyminen sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa lynkkaamista, vallankumousta, tyhmyyden ylistystä, jantelaisuutta, kalvavaa kateutta, selkään puukottamista, röyhkeyttä, Haavikon pilkkaamista ja Linkolan ivaamista.

Pidemmälle näkeminen tai näkeminen yleensä on uhka keskikertaiselle enemmistölle, sokeille.

 

Kunniamaininnat: 

Kuka saippuoi päiväsi?  (Hannu Hirvonen)

Ihmisen taivas: tulla ymmärretyksi. (Kosti Sironen)

Mikään ei ole niin perseestä kuin paska. (Antti Kiviniemi)

Viimeinkin nainen Parnasson päätoimittajaksi

Kenestä tulee Parnasson uusi päätoimittaja? Sitä tietoa on odotettu kuin kevättä. Ilmeisesti asia kiinnostaa ainakin Turun suunnassa, koska Turun Sanomissa julkaistiin seuraava uutinen. Ja Hesari taas tähyilee omalta vuoreltaan täysin kuutamolla lähes kaikista kulttuurimaailman tapahtumista.

En pidä tilanteesta. Muistan kun näin ensimmäiset kuvat järjen valonsa menettäneestä Kekkosesta: presidenttiä talutettiin Tamminiemen puiston sumuisessa maisemassa kuin humalaista tai idioottia. Sitten Kekkonen varmasti istutettiin kirjoituspöydän äären, pistettiin kynä käteen ja käskettiin harjoitella nimikirjoitusta.

En pidä hiljaisista vallankumouksista. En pidä hämähäkeistä, jotka saalistavat vallan kuliseissa äänettöminä ja vallanhimoisina viatonta leikkien.

Parnasson päätoimittajien historia on suomalaista kirjallisuushistoriaa. En jaksa toistaa päätoimittajien nimiä. Sanon vain että ne eivät jätä minuakaan kylmäksi. Papinniemeä epäilin koska hän oli puhdas journalisti, mutta hän korvasi kirjallisen kapea-alaisuutensa lämmöllä, lukeneisuudella ja sosiaalisilla taidoilla.

Karri Kokko on nyt Parnasson salapäätoimittaja. Hän yrittää olla kuin ei olisikaan. Hän tekee nöyränä lehteä Papinniemen perintöä kunnioittaen. Kokko kirjoittaa kohtuullista journalismia, mutta se ei riitä. Toivottavasti Parnasso siirtyy tulevaisuudessa pitkän askeleen journalismista takaisin kirjallisuuteen. Sen reen vetämiseen Kokon kapasiteetti ei riitä.

Itse olin jo edellisellä kerralla sitä mieltä, että nyt olisi naisen vuoro. Olen edelleen sitä mieltä.

Yritin viritellä keskustelua naisen valinnasta Parnasson päätoimittajaksi facebook-sivuillani. En saanut yhtään kommentia naiselta enkä mieheltä. Tiina Raevaara sentään tykkäsi.

Ehkä naisia ei kiinnosta Parnasson päätoimittajan homma?

Kirjoittaa, kysyä, oppia - Lause vuoden jokaiselle päivälle

Harvemmin enää haltioidun kirjallisuudesta tai kirjoittamisesta. Haluaisin kuitenkin jollain sadistis-masokistisella tavalla olla mukana ajassa.

Päätin rakentaa itselleni julkisen ansan, kirjallisen projektin, joka pakottaa minut jäsentämään ympäröivää maailmaa kirjoittamisen kautta.

Aloitan projektin Suomen aforismipäivänä 18.4.2013 ja lopetan 18.4.2014 Projektin on tarkoitus kestää 365 päivää.

Julkaisen lauseet uudessa blogissa, jonka nimeksi tulee Kirjoittaa, kysyä, oppia - Lause vuoden jokaiselle päivälle. Linkitän blogin myöhemmin.

Fasismin luonteisia virtauksia

Erno Paasilinna kirjoitti kirjassaan Majuri Holterin uroteko (Otava, 1987) esseen Fasismin luonteinen virtaus Suomessa:

 

"Fasismi käsitetään yleensä suoraksi fyysiseksi väkivallaksi. Sellaisena se on helppo tunnistaa, sitä vastaan voidaan yrittää vastarintaa, ajoittain se on jopa murrettavissa ja ihmiset voivat taas hetken hengähtää. Mutta fasismi ei ikinä poistu ihmisestä, se on latenttina meissä jokaisessa. Fasismi on käytännön raakalaisuutta, se voi tapahtua myös välillisesti ja näkemättä kohteitaan. Se voi naamioitua hyvin kunnialliseksi, ja kehittyneessä muodossaan se sellaiseksi nykyään naamioituukin."

Paavo Haavikko taas toteaa omaelämäkerrassaa Prospero (Art House, 1995) lieroille, jotka yrittävt retoriikalla, semantiikalla ja estetisoinnilla selvitä fasistin stigmastaan:

"Pekka Tarkka sanoi, että Haavikko näkee fasismia vähän kaikkialla, tarkoittaen että se vähentää lauseen arvoa. Mutta Haavikko piti ja pitää fasismia toimintatapana, ei aatteena, ja jokainen joka toimii fasistin tavoin on fasisti, mitä siitä itse sanookin."

Ulostettu todellisuus

Hyvät lukijat,

 

Kun Ylioppilaslehti täytti sata vuotta juhlistavat päätoimittaja Vappu Kaarenoja ja toimittaja Aurora Rämö lehden kunniakkaita perinteitä matkustamalla Turkuun bussilla. Matkalla he väänsivät tortut housuunsa ja kirjoittavat siitä lehteen raportin ”Paskoimme housuun bussissa Turkuun”. 

Eläköön tutkivan journalismin parodia! 

Blogissaan Timo Harakka provosoituu ylistämään paskahousuja. Kerta ei ole Harakalle ensimmäinen. Nyt paska on ulostettu teatterin lavalta journalismin puolelle. 

Saanen esittää muutamia oletuksia, miksi Harakka niin ylitsevuotavasti onnittelee kakkajutusta: 

1.       Harakalla on edelleen trauma siitä, että hän ei ollut mukana historiallisessa Jumalan teatterin paskanheitto-operaatiossa Oulussa.

2.       Harakka on solidaarinen Ylioppilaslehden pseudoradikaalille toimittajaeliitille, maamme parhaille tytöille ja pojille.

3.       Harakka on kotoisin Äänekoskelta.

4.       Harakka alkaa lähestyä ikää, jossa palataan anaalivaiheeseen.

5.       Toiset tykkää ykkösestä, toiset kakkosesta.

6.       Harakka on lukenut Thomas Mannia.

7.       Harakka uskoo olevansa osa Suuren Provokaation Jatkumoa.

8.       Harakan mielestä irvailun pitää olla tyylitöntä onnistuakseen.

9.       Harakka on Suomen Hunter S. Thompson, gonzo-reportteri, joka pelaa kovaa peliä.

10.   Harakka muistelee romanttisella haikeudella omia sankariaikojaan ja näkee paskisten kakkakepposessa oman kuvansa.

11.   Harakka on ironikko.

12.   Harakan journalistinen credo: "historia on meidät vapauttava". 

Saa tulla pyyhkimään, Timo Harakka!

Mammutti puhuu

Otteita Jörn Donnerin omaelämäkerrasta Mammutti:

"Kyseenalaistaminen on välttämätöntä. Mutta Suomessa kaikki, joilla voisi olla jotakin sanottavaa, tuntevat toisensa eivätkä halua pahoittaa toistensa mieltä. Hyvä veli ja hyvä sisko -verkostot toimivat hyvin."

"Suomi on umpeen korruptoitunut maa, mutta ei rahalla, vaan ystävyydellä ja suhteilla."

PS. Olen yllättynyt aforismikilpailun suosiosta. Kiitos tähänastisista aforismeista.

Lassi Kämäri -palkinto

Lassi Kämäri järjestää joka vuosi valtakunnallisen aforismikirjoituskilpailun.

 

Kilpailu on avoin kaikille. Kukin kirjoittaja voi osallistua kilpailuun yhdellä ennen julkaisemattomalla aforismilla. Aforismin aihe on vapaa.

 

Lähetä aforismisi sähköpostilla osoitteeseen kamari.lassi@saunalahti.fi viimeistään 17.4. 20XX

 

Vielä nimeämätön raati valitsee parhaan aforismin. Raadin puheenjohtajana toimii kirjailija, aforistikko Lassi Kämäri.

Kilpailun tulokset julkistetaan Suomen Aforismipäivänä 18.4. 20XX klo. 12.00 Lassi Kämärin blogissa Loistava puhallus.

Lassi Kämäri -palkinto tullaan jatkossa jakamaan vuosittain Suomen Aforismipäivänä 18.4.20XX klo. 12.00.

 

Kilpailussa jaetaan seuraavat palkinnot: Paras aforismi, palkinto 10 euroa ja kunniamaininta. Mahdolliset muut palkittavat, kunniamaininta. Kilpailuun osallistumisesta mahdollisesti aiheutuvia kuluja ei korvata.

 

Lisätietoja kilpailusta ei anneta.

Piiri pieni pyörii

Suomi on pieni maa. Kun Suomessa jaetaan kirjallisuuspalkinto, palkintoehdokasta ei enää erota palkintoraadin jäsenestä. Tänään raadissa, huomenna ehdokkaana. Niin pieni maa Suomi on. Eikä se tietenkään ole kenenkään mielestä eettisesti mitenkään arveluttavaa. Motiivit ovat puhtaat: tarkoitus on vain mainostaa ja lisätä kirjojen myyntiä.

Esimerkistä käy vaikka tämä Runeberg-palkinto. Tommi Melender on liputtanut avoimesti ja superlatiiveja säästelemättä Jaakko Yli-Juonikkaan kirjan puolesta omassa blogissaan. Kun hän sitten yht'äkkiä istuu palkintoraadissa, jossa Yli- Juonikkaan Neuromaani on palkintoehdokkaana, syntyy hieman hämmentävä tilanne, aivan kuin edettäisiin käsikirjoituksen mukaan. 

Näin Melender Neuromaanin takakannessa:

"Kaunokirjallinen peilisali, kummitusjuna ja vuoristorata, totaalisuutta hipova mestarityö neurologisen realismin saralla. Neuromaanin jälkeen suomalaisen proosan on hiukan vaikeampi olla entisensä."

Ja kun kirjailijakollegat vielä profetoivat facebookissa, että " kyllä Neuromaani voittaa, jos Melender saa päättää".

Vaikuttaa siltä, että samat henkilöt kirjoittavat nykyään kirjat, kritisoivat kirjat, istuvat apurahalautakunnissa, säätiöiden hallituksissa ja palkintoraadeissa, ovat palkintoehdokkaina, kirjoittavat kolumnit kirjallisuuslehdissä ja muissa lehdissä, istuvat Kirjailijaliiton luottamustehtävissä ja julkaisevat kirjojaan monissa eri kustantamoissa. Eikö mikään riitä? Missä piileskelevät itsekritiikki tai suhteellisuudentaju? Eikö kirjailijoilla ole ylityökieltoa? Eikö kirjallista työtäkin voisi jakaa laajemmalle joukolle?

Kirjojen luku-urakka lienee pelkkää teatteria, joten onnea voittajalle, ja näyttelijöille.

Turkan saapasnahkatornit

Olen lueskellut Turkan Selvitystä oikeuskanslerille.  Kirja on kestänyt hyvin aikaa, sen hurjuus ja kiihko vievät edelleen mennessään.

Pari nostoa kirjasta.

Oli huvittavaa lukea vertailun vuoksi Jouko Turkan ajatuksia Kari Suomalaisesta, kun Janne Virkkunen vasta ylisti Kari Suomalaista kaikin mahdollisin superlatiivein Hesarissa.

"Se suuri pilapiirtäjä joka rinnastelee itseään klassikoihin ja ylpeilee samalla sitä että hänellä on yhtä huono maku kuin nykyisellä presidentillä. Itse asiassa se ei ole muuta tehnyt kuin lyönyt lyötyjä ja lempinyt presidenttejä. Naamaansa se tyrkyttää joka paikkaan: marisee ja aukoo suutaan kuin kumilelu. Ja minä luulin että semmoisen miehen tyttärestä tulisi näyttelijä."

Varsin apokalyptinen ja rehevä on Turkan kuvaus Suomen eduskunnasta. Siinä Turkka kuvittelee isän ja pojan todistamaan ja toteuttamaan mahtavaa näkyä: kun kaikki kansanedustajat hirtetään ja lopulta koko rakennus poltetaan konjakin, veren, oksennuksen, paskan, kusen ja tuskanhien velloessa sotkuisissa kulisseissa.

"Eiväthän ne ensin usko että siinä on heille hirsipuu tekeillä. Kun se selviää me olemme jo keräämässä kravatteja ja punomme niistä köyden. Reippaimmat alkavat hyppiä ikkunalaudoille ja minä käyn repimässä ne persuksista alas ja hirtän. Ne hyvästelevät ja halaavat seuraten koska tulen ja tönäävät rakkaimpansa hirteen ensin; siveimmätkin kansanedustajat alkavat huutaa enkö raiskaisi heitä ensin. Sehän olisi niin tapaistani: ehkä he luulevat siten ostavansa henkensä tai luontoni menevän."

En ole aiemmin tajunnut että Turkan kirjojen  hengästyttävät vyörytykset ovat selvästi sukua Aleksis Kiven Simeonin ”saapasnahkatorninäyille”.

"Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista touvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maa-kotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: »Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä». Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka hellitin kädestäni, ja taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. - Siinä matkani synkeä ja totinen tosi."

Kirjallisuuden viimeinen mannekiini

Olen ihaillut Juha Seppälän kirjallista ilmaisua lähes alusta asti ja joka kerta hänen uuden kirjansa julkaisu on minulle TAPAUS. Riemulla olen ne hankkinut hyllyyni – ja tulen hankkimaan varmasti jatkossakin.

Voisin tietenkin raapustaa nyt jotakin tyhjänpäiväistä Seppälän kirjojen muodosta, ilmaisusta, sisällöstä tai tematiikasta. Voisin vertailla häntä edesmenneisiin suomalaisiin kirjailijoihin, voisin pudotella nimiä, voisin näyttää sivistystäni, mutta jätän tällaisen jaarittelun ja itsekorostuksen yliopistojen hautomot läpikäyneille ja kirjallisuudentutkimuksen oppirakenteisiin nojaaville ääliöille ja kirjallisille broilereille, joita kustantamot ja media kuskaavat keinovalosta julkisuuteen valmiiksi marinoituna ilmatiiviissä pakkauksissa.

Mistä sitten kirjoitan?

Kirjoitan Seppälän asenteesta. Se on niin kova, ehdoton ja uljas.

Seppälä on kirjailija. Hän kirjoittaa kirjoja. Se on kirjailijan tehtävä. Seppälä puhuu kirjojensa kautta. Hän ei selittele jälkeenpäin jossain vitun Voimalassa, mitä hän kirjallaan on tarkoittanut. Hän ei lähde mukaan tähän pelleilyyn, jossa kirjailijasta, kirjoittavasta ihmisestä, yritetään tehdä väkisin puhetyöläistä. Hän ei nouse lavalle ihmisten toljotettavaksi lukemaan pätkiä proosateoksestaan. Hän ei anna haastatteluja. Hän ei suostu olemaan öljyä kirjallisen markkinakoneiston rattaissa, joissa kirjailijat kävelevät nykyään vaikka käsillään, jos joku keksii pyytää.

Milloin kustantajat muuten keksivät ulkoistaa kirjan myynninkin kirjailijoille? Kai se on halvempaa taluttaa kirjailija messuille kuin ostaa koko sivun mainos Hesarista?

En tunne Seppälää, mutta tunnen kuitenkin.  Olenhan lukenut kaikki Seppälän kirjat. Ja se riittää.

Fidel Castroa kutsuttiin joskus sosialismin viimeiseksi mannekiiniksi, voisiko Juha Seppälää kutsua samalla logiikalla kirjallisuuden viimeiseksi mannekiiniksi. (Tämä ei ole mikään poliittinen kannanotto.)

Tällä viikolla julkaistiin tieto vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokkaista.  Aika pian sain lukea Aamulehdestä mieluisan uutisen.

Ja aika vaikea on nähdä Juha Seppälää missikisoja muistuttavissa Finlandia-sulkeisissa jatkossakaan.

Jäätävä hehku

Paavo Haavikko totesi, että kirjoittavia ihmisiä kohdellaan Suomessa välillä sikamaisesti. Saman on todennut monesti blogissaan Hannu Helin.

 

Minun lajityypissäni ei juuri näkyvyyttä saa kirjalleen. Sitä en valita, itsehän olen lajityyppini valinnut.  Mutta minulla on silti oikeus saada asiallinen vastaus tarjoamaani materiaaliin, varsinkin kun kyseessä on yhteiskunnan varoilla toimiva verkkolehti Kiiltomato.

Lähetin ensimmäisen viestin 6.6.2012 Kiiltomadon päätoimittajalle Karo Hämäläiselle:

” Hei Karo Hämäläinen/Kiiltomato 

Toinen kokoelmani Hullun paperit on ilmestynyt. Esikoiskokoelmani Loistava puhallus arvosteltiin Kiiltomadossa. Mahtaisitko nyt löytää kriitikkoa kirjalleni? Jos löytyy, voisin lähettää kirjan suoraan kriitikolle. 

Ystävällisin terveisin,

Lassi Kämäri” 

Kun mitään vastausta ei kuulunut, lähetin toisen viestin 19.6.2012: 

”Eräs Kiiltomatoon arvostellut kriitikko kehotti kääntymään sinun puoleesi: ” Kiiltomato olisi kyllä oiva paikka jonkun arvioida kirjasi. Otapa yhteyttä suoraan päätoimittaja Karo Hämäläiseen karo.hamalainen@gmail.com, hän tietää parhaiten Kiiltomatoon tilattavien arvioiden tilanteen ja sen, löytyisikö avustajista sopivaa kriitikkoa.” 

Toiminko jotenkin epäkorrektisti? 
 

Yt,

Lassi Kämäri”  

”Et suinkaan”,vastasi Karo Hämäläinen. Siinä kaikki. Ei lupauksia, ei selittelyä, ei perusteluja. Ei yhtään mitään.  

Nyt on 5.11.2012  ja asia lienee unohdettu, haudattu. Luin eilen uusinta Suomen Kuvalehteä ja törmäsin Karo Hämäläisen kirjan jättimainokseen. Ja alkoi vituttaa, vituttaa rankasti, kun kirjani saama ignorointi muistui mieleeni. 

Miten paljon tällaisten kirjallisten sadistien ja kulisseissa suhmuroijien pitää antaa kahmia valtaa? Mikä heille riittää? Hämäläinen on palkkatyönsä lisäksi vielä WSOY:n ja Tammen kirjailija, Kiiltomadon päätoimittaja, Suomen Kuvalehden kriitikko ja Finlandia-palkintoraatien jäsen. Ja ties mitä muuta? Eikä hän ilmeisesti näe asiassa mitään ongelmaa?

Jos Karo Hämäläinen olisi kiinnostunut jääkiekosta, Kalervo Kummola jäisi kakkoseksi.

Kiiltomato julistaa etusivullaan: "Kiiltomato etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota." En tiedä, onko Karo Hämäläinen tutustunut kirjaani, tuskin. Hänen mielestään se ei ainakaan ansainnut Kiiltomadon hehkua tai huomiota.

Toivottavasti Karo Hämäläinen ei kohtele muiden ihmisten kirjoja yhtä sikamaisen välinpitämättömästi Kiiltomadon päätoimittajana.

Virvelöintiä

Googlettaminen on virvelöintiä - koskaan ei oikein tiedä mitä sieltä nousee. Nyt nousi lukija, lempisaaliini.

Tuiki, tuiki, tähtönen

Minua on pitkään huvittanut HS:n älykköraati, joka esiintyy kaikkien alojen asiantuntijana ja majakkana pimeydessä seilaavalle kansalle.

Tällaiset raadit ovat todellisia narsistihaaveja.

Voiko ihminen enää pahemmin menettää suhteellisuudentajuansa? Aivan kuin raatiin kuuluminen tekisi jostain itseensä ihastuneesta ja imarrelusta muuta kuin paskanpuhumisgeneraattorin.

Ajattelin kirjoittaa raadista jotakin, mutta kun etsin Karkaman toimittaman älymystökirjan nimeä googlella, löysin aika pätevän oman vanhan blogaukseni aiheesta.

Siihenaikaan en ollut vielä persona non grata, kuten utelias lukija voi kommentoijista todeta.

Pieni kreikkalainen sarja

Voi luoja, miten kutsuvasti bouzoukit soivat.

Pane käsi kaulalleni, tanssitaan sirtakia aamuun asti.

Vielä lasillinen ouzoa, kreikkalainen ystäväni.

Sanot minun hengitykseni tuoksuvan anikselle, vaikka omasi tuoksuu penikselle.

Millainen on sinun seireeniesi laulu?

Tämä rohkeus, tuhlausta, jos et lainkaan pelkää.

Emme vaihda enää sanaakaan. Muuraamme tiiliä hiljaisuuden muuriin.

***

Uima-altailla ihmispalvaamot, aurinkotuoleissa ritilät.

Pieni tuulen viri, kuin enkelin henkäys helvetissä.

Keskiluokan työstä rikkaiden ja köyhien rusketus.

Niin lähellä siintävät Albanian vuoret, niin syvälle porautuu paimenpojan totinen katse.

Satamassa ruosteinen tankkeri Nikos Kazantzakis, kirjailijan kaima, jonka nimeä ei kukaan osannut koulussa kirjoittaa.

Mennyt elämä, pullollaan tällaisia typeriä katkelmia ja muistikuvia.

***

Kirjoittamisen rajattomat maisemat: maat, meret ja taivaat.

Mustat pääskyset valkoisten marmoripylväiden seassa, vaihtavat alati välimerkin paikkaa.

Ripaus epätoivoa, ääntä ja vimmaa, ja pääsen perille.

***

Saisinpa palasen tätä valoa mukaani.

Yksinäinen sheriffi saa hullun paperit

Aleksi Ahtolan arvostelu Hullun papereista, Kulttuurivihkot 4-5/2012:

Lassi Kämäri on suomalaisen nykyaforismin eräitä tunnetuimpia nimiä. Vuonna 2005 ilmestynyt esikoiskokoelma Loistava puhallus – lauseita (Kustannusliike Susi) nousi kustantajana toimivasta, pikkuruisesta nyrkkipajasta huolimatta myyntimenestykseen. Siviiliammatiltaan Lassi Kämäri toimii eduskunnan kirjaston tietopalvelusihteerinä ja hänen harrastuksiinsa kuuluvat blues, blogin kirjoittaminen, pernod, kitaransoitto ja tietysti kirjallisuus.

 

Kämäri on kerännyt materiaalia toiseen kokoelmaansa raamatulliset seitsemän pitkää vuotta. Kokoelmassa on kolme eri sarjaa: ”Lauseita satunnaisessa järjestyksessä”, ”Teeskentelemisestä” ja ”Yksinäinen cowboy”. ”Lauseita satunnaisessa järjestyksessä” on nimensä mukainen aforismisarja satunnaisessa järjestyksessä. ”Teeskentelemisestä” ja ”Yksinäinen cowboy” taas ovat sarjallisia kokeiluja, joissa kirjoittaja pyrkii tietynlaisen eheän kokonaisuuden aikaansaamiseen. 

Ja totta kai, Kämärin esikoisen tapaan, kirjassa on paljon pysäyttävän hyviä aforismeja. Hykerryttävä on kysymys: ”Milloin eduskunta siirretään Kiinaan tai Intiaan tuotantokustannusten säästämiseksi?” Monet aforismit kritisoivat rohkeasti kirjallisuusinstituutiota: ”Kirjailija muuttuu poliitikoksi, jos hän yrittää miellyttää lukijaa” tai ”Jos kirjoja kopioitaisiin yhä käsin, määrä vähenisi ja laatu paranisi”. Mukana on myös paljon tuoreita oivalluksia, kuten ”Toivotuimmat pannan alulle pipetillä” tai ”Luottotieto on valtaa”. 

En pitänyt siitä, että kirjassa monet lauseet ovat saaneet selviä vaikutteita muiden julkaistuista aforismeista. Esimerkiksi: ”Moni unelmoi palasta maata. Se unelma kyllä toteutuu.” Kämärin aforismi on huomattavasti heikompi kuin tiedostamaton esikuva Erno Paasilinnan aforismi ”Ruumisarkku on täällä monen köyhän ensiasunto”. Tämä on vain yksi esimerkki. Lassi Kämärin kaltaisen rehellisen miehen ollessa kyseessä en tietenkään epäile tietoista plagiointia, mutta toivoisin silti enemmän itsekritiikkiä. Toisaalta, jopa Samuli Parosen tunnetuin lause ”Maailma on sana” lienee tiedotonta lainaa aiemmin julkaistusta Kalevi Seilosen säkeestä. 

Muuten Villin Lännen tunnelmissakin liikkuva kokoelma tuo mieleeni Lassi Kämärin ystävän ja esikuvan Erno Paasilinnan lempielokuvan Sheriffi (High Noon). Fred Zinnemannin vuonna 1952 ohjaamassa western-klassikossa Gary Cooper näyttelee pikkukaupungin sheriffiä, jonka rohkeus ja moraali ovat niin kovaa tasoa, että se lähentelee sulaa hulluutta. Kukaan ei suostu auttamaan rosvojoukon uhatessa, eikä sheriffi suostu edes pakenemaan rosvojoukon edessä. Lopulta hän kohtaa yksin rosvot, tai ainakin melkein yksin. 

Hullun papereiden monet lauseet pilkkaavat armotta kriitikkoja, apurahanantajia ja ylipäätään kirjallisuusinstituutiota. Viisaana tätä taktiikkaa ei voi missään tapauksessa pitää, mikäli päämaali on hyvissä arvosteluissa ja apurahoissa. Kämärin motiivina lienee, harvinaista kyllä, yksinomaan sanomisen halu. Rohkeutta sheriffillä riittää ja revolverin tarkkuuskin on parhaimmillaan hyvä. Jotenkin kuitenkin kokoelman luettuaan tulee sellainen olo, että panoksia on vielä jäljellä ja jopa säästössä, eli jatkossakin saattaa ruuti palaa ja paukkua.

Naamiot riisuvia lauseita

Jaakko Mikkola kirjoittaa Hullun papereista Turun Sanomissa (17.10.2012) seuraavasti:

Aforismi on puhjennut Suomessa uuteen kukoistukseensa.

1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä laajempaa huomiota herättivät lähinnä muiden kirjallisuudenlajien parissa meritoituneiden tekijöiden kokoelmat. Esimerkiksi Paavo Haavikon, Mirkka Rekolan ja Erno Paasilinnan aforistiset kokoelmat ovat kestäneet aikaa hyvin, mutta rinnalle on tullut ilahduttavan paljon pienten kustantamojen julkaisemaa nykyaforismia. "--"

Lauseita keltaisten lehtien ajasta

Hullun paperit on espoolaisen Lassi Kämärin toinen teos. Kämäri kirjoittaa ’lauseita’, kuten hän itse tekstejään nimittää. Kirjailijan esikoinen Loistava puhallus (2005) herätti paljon positiivista huomiota. Kokoavana teemana Kämärin lauseilla ovat yksilön ja yhteiskunnan suhde sekä taidemaailman tekopyhyys ja kaupallisuus.

Kämäri hallitsee pelkistämisen yhteen lauseeseen. Lauseet toimivat osana sarjaa, mutta myös itsenäisinä. Joukossa on todellisia helmiä, jotka vielä nostavat itsensä – kaikkinensa varsin laadukkaan – tekstimassan yläpuolelle.

”Olemme päättäneet tuhota maapallon./ Se on demokraattinen päätös” on painava mietelmä, joka ilmentää aikamme ristiriitoja, tarjoamatta ilmeisiä ja helppoja vastauksia. Demokratia on kokeilluista valtiomuodoista epäilemättä inhimillisin, vakauttavin ja paras, mutta tällaiset pelkistykset huomauttavat sen olevan myös enemmistön tyranniaa. Mietelause on Kämärin kokoelmaa hyvin edustava. Teoksen sävy on vastahankainen, se puhuu yksilön oikeuksista (ja velvollisuuksista) ja vastustaa ihmisen katoamista ’keneksitahansa’, Martin Heideggerin laumasieluisuuden käsitettä lainatakseni.

Kämäri asettaa rinnakkain nykyisen taide- ja kirjallisuusmaailman sekä menneen ajan, jolloin kirjallisuuspuhetta ei vielä käyty ekonomian käsitteillä. Yksi taidokkaimmista tällaisista viittauksista on tehty muuntelemalla Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä  -kokoelman nimi muotoon: ”Lehdet, kaikki heidän keltaisuutensa”. Mietelmä säteilee vähäeleisyydessään laajalle.

Se puhuu nykyajan kaupallisuudesta, mutta myös osoittaa 2000-luvun olevan eräänlainen kulttuurin rappiokausi, ’keltaisten lehtien’ aika.

Espoolaisen lauseiden keveän ulkokuoren taakse kätkeytyy painava sisältö. Juuri tällaisen vaikutuksen mietelause saa aikaan parhaimmillaan.

Pimeitä huoneita

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on kuollut. Tapasin hänet vain pari kertaa. Suhteemme oli pelkästään ammatillinen. Silti olen järkyttynyt.

 

Miksi olen niin järkyttynyt? 

Koska kykenin vihdoinkin, vuosien jälkeen, solmimaan uuden yhteistyösuhteen Parnassoon ja Papinniemeen – ja olin siitä kovasti iloinen. Ja miten vaivatonta ja jämptiä työskentely ja asioista sopiminen Papinniemen kanssa oli! Hän oli kirjailijaa kannustava persoona. Hän osasi myös itse innostua ja haltioitua kirjallisuudesta, musiikista, teatterista. Se on aikuiselle ihmiselle harvinainen lahja. 

Jarmo Papinniemi osoitti myös mielestäni rohkeutta ja suoraselkäisyyttä julkaisemalla sarkastis-makaaberin sarjani Seppelenauhoja aforistikon haudalle, joka koostui kustantamoilta saaduista hylsyistä ja muistokirjoituksista - ja minkä Papinniemi nimesi yllättäen runoksi! 

Kun Reko Lundán kuoli, kirjoitin tuntemuksiani tuoreeltaan blogiini. Hänkin oli nuori mies, valonkantaja, jonka parhaat luovuuden vuodet olisivat olleet vasta edessäpäin. Sama pätee Papinniemeen: hän oli valonkantaja, joka valaisi pimeitä huoneitamme.