Pari nostoa kirjasta.
Oli huvittavaa lukea vertailun vuoksi Jouko Turkan ajatuksia
Kari Suomalaisesta, kun Janne Virkkunen vasta ylisti Kari Suomalaista kaikin
mahdollisin superlatiivein Hesarissa.
"Se suuri pilapiirtäjä
joka rinnastelee itseään klassikoihin ja ylpeilee samalla sitä että hänellä on
yhtä huono maku kuin nykyisellä presidentillä. Itse asiassa se ei ole muuta
tehnyt kuin lyönyt lyötyjä ja lempinyt presidenttejä. Naamaansa se tyrkyttää
joka paikkaan: marisee ja aukoo suutaan kuin kumilelu. Ja minä luulin että
semmoisen miehen tyttärestä tulisi näyttelijä."
Varsin apokalyptinen ja rehevä on Turkan kuvaus Suomen
eduskunnasta. Siinä Turkka kuvittelee isän ja pojan todistamaan ja toteuttamaan mahtavaa näkyä:
kun kaikki kansanedustajat hirtetään ja lopulta koko rakennus poltetaan konjakin,
veren, oksennuksen, paskan, kusen ja tuskanhien velloessa sotkuisissa
kulisseissa.
"Eiväthän ne ensin usko
että siinä on heille hirsipuu tekeillä. Kun se selviää me olemme jo keräämässä
kravatteja ja punomme niistä köyden. Reippaimmat alkavat hyppiä ikkunalaudoille
ja minä käyn repimässä ne persuksista alas ja hirtän. Ne hyvästelevät ja
halaavat seuraten koska tulen ja tönäävät rakkaimpansa hirteen ensin;
siveimmätkin kansanedustajat alkavat huutaa enkö raiskaisi heitä ensin. Sehän olisi
niin tapaistani: ehkä he luulevat siten ostavansa henkensä tai luontoni
menevän."
En ole aiemmin tajunnut että Turkan kirjojen hengästyttävät vyörytykset ovat selvästi sukua
Aleksis Kiven Simeonin ”saapasnahkatorninäyille”.
"Siis kuulkaat,
kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja
tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista touvea
touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin
villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja
tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin,
yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa
pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni
vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa
seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana
joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas
kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata
kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin
ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin
sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa
alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä.
Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa
pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan
siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maa-kotoani
taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin
lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon
nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: »Jukolan
veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai
niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään
saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista
melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä».
Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka hellitin kädestäni, ja taasen
rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. - Siinä matkani synkeä ja totinen tosi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti