Kovaksikeitetty lause

"Pilkku katkaisi lauseen, piste lopetti sen kärsimykset" on minusta hyvä lause. Siinä mennään kielen sisään, inhimillistetään kieli, puhutaan kielestä kuin elävästä olennosta.

Lause on ilmeisesti muidenkin mielestä jotenkin poikkeuksellinen: se on kelvannut ainakin antologioihin, kirjallisuuslehtiin ja radioon. Lauseen tähänastisen elämän suurin saavutus on valinta tällä hetkellä käytössä olevaan yläasteen äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjaan Tekstitaiturit 7, vieläpä osioon , jossa opetetaan pilkkusääntöjä.

Viimeisin todistus lauseen voimasta tuli yllättäen työmatkalla. Puhuin erään puolitutun naapurin kanssa kirjoittamisesta esimerkeillä, kun toinen naapuri keskeytti ja sanoi lukeneensa esimerkkilauseeni muutamia minuutteja sitten. Olin hölmistynyt. Naapuri selasi kädessään olevaa Markku Ropposen dekkaria Kuhala & jokimurhat taaksepäin ja luki kohta ääneen:

Perttu oli teipannut jääkaapin ylle seinään idoliensa kuvia alkaen Hemingwaysta aina Waltariin. Puusta kyhätyssä kaukalossa lojui nippu punakynällä korjattua tekstiä, ovessa roikkui kehystetty lause "Pilkku katkaisee lauseen ja piste lopettaa sen kärsimykset" kuin mottona. Tuntui että talon isäntä oli löytänyt lopulta kutsumuksensa, enää ei tarvinnut tienata leipää sen paremmin lemmikkieläinten hautakiviedustajana kuin trukkikuskina.

Muistelin että olen käynyt kerran Ropposen kanssa kaljallakin Molly Malonessa. Tapani Kinnunen kutsui minut mukaan ja olisko mukana ollut myös Timo Lappalainen, en ole varma.

Uteliaisuuteni heräsi. Googletin Markku Ropposen ja Kuhalan & jokimurhat. Ilmeni että Ropponen käyttää myös CrimeTimen kirjailijaesittelyssä mottonaan lausetta "Pilkku katkaisee lauseen ja piste lopettaa sen kärsimykset". Savon Sanomien kritiikissä taas äskettäin edesmennyt kriitikko Hannu Waarala nostaa lauseen ylös tekstistä:

Yksityisetsivä Kuhala on tähän kuin mainio optinen, kiertävä ja tarkkaava väline, kamerasilmä. Ropponen haluaa lakonisen, tiiviin ilmaisun ja sarkasmin kautta avata maailmaa. Hän on samoilla linjoilla kuin Kuhalan ystävä, kirjailija Perttu Kane, jonka jääkaapin ovessa seisoo kirjoittamisohje: ”Pilkku katkaisee lauseen ja piste lopettaa sen kärsimykset.”

Ensimmäisen kerran julkaisin lauseen Parnassossa 3/2000 sarjassa Höylättyä lautaa muodossa "Pilkku katkaisi lauseen ja piste lopetti sen kärsimykset", myöhemmin muutin lauseen muotoon "Pilkku katkaisi lauseen, piste lopetti sen kärsimykset". Senkin jälkeen olen pohtinut lauseen muuttamista monesti preesensiin, mutta jotenkin tällaiseen kovaksikeitettyyn lauseeseen sopii imperfekti, menneen muodon lopullisuus, paremmin.

En tiedä, tietääkö Ropponen, että lause on lähtöisin minulta. Olen iloinen sen  käytöstä.

Tuntemattomat ovat lauseiden tiet!

Kirjallisten marttyyrien sukua

– Haloo, sanoin.

– Hei, minä täällä.

– Hei.

– Ajattelin vain kysäistä miten sinulla menee. Viihdytkö siellä?

Hän kuulosti iloiselta.

– En tiedä. Olen ollut täällä vasta muutaman tunnin, niin kuin tiedät, sanoin.

Tauko.

– Tuletko kohta kotiin?

– Ei kai sinun tarvitse jankuttaa, sanoin. – Tulen sitten kun tulen.

Hän ei vastannut.

– Tuonko jotakin tullessani? kysyin hetken kuluttua.

– Ei tarvitse, olen käynyt kaupassa.

– Selvä. Nähdään sitten.

– Joo. Pärjäile. Ai niin! Kaakaota.

– Kaakaota, sanoin. – Entä muuta?

– Ei muuta. Vain sitä.

– Selvä. Heippa.

– Heippa.

 

Näennäisesti yllä olevassa Knausgårdin arkisessa dialogissa ei ole mitään ihmeellistä. Silti se jää vaivaamaan. Se voisi olla sinun elämästäsi, se voisi minun elämästäni. Kirjoittavat ihmiset ainakin tunnistavat tilanteen. Rakastava ihminen soittaa ikävissään. Tahtoo vaihtaa pari sanaa. Soittaa väärään aikaan (voiko kirjailijalle soittaa oikeaa aikaan?). Kaikki on alisteista kirjoittamiselle. Kirjailijan ajatusketju katkeaa, siitä ei saa enää kiinni. Sitten alkavat itsesyytökset. Miksi sanoin hänelle rumasti? Mikä oikeus minulla on olla vapaa aikatauluista? Miksi hän kävi kaupassa ja minä tulen valmiiseen pöytään? Onko hän pelkkä orja minulle? 

*

Knausgårdin isäsuhteen kuvaus kirjan alkupuolella on kummallista; sitä hallitsee jatkuva uhka, joka ei koskaan toteudu. Lukijana jännitin sivukaupalla, milloin isä tekee jotakin väkivaltaista, mutta mitään ei tapahdu. Pojan pelon kuvailu saa kohtuuttomat mittasuhteet. Ehkä uhka saa selitystä seuraavissa osissa.  

* 

Luin nuorena paljon Päätaloa, uupumiseen asti. Kuvauksen lähes valokuvamainen tarkkuus ja omien tuntemuksien ja tunnetilojen loputon analysointi on äärimmäisen rasittavaa. Se on liian totuudenmukaista, arkista, täynnä toistoa. Se muistuttaa säälimättömästi elämää. Knausgårdin tavassa kirjoittaa on paljon samaa henkilökohtaisuutta. Mutta onko päiväkirjamaisessa vyörytyksessä ja näennäisessä rehellisyydessä mitään uutta? Ovatko Knausgård ja Päätalo pelkästään Jeesuksen kaltaisia sijaiskärsijöitä, kirjallisia marttyyreja, jotka paljastavat inhimilliset vikansa lukijoiden puolesta?  

*

Mihin perustuu Knausgårdin suosio? Tämä on yksi arvaus. Knausgård toteuttaa sen, mistä me haaveilemme: hän jättää kaiken taakseen, lähtee pois, muuttaa peräti toiseen maahan – ja saakeli vieköön, tulee vielä onnelliseksi. 

*

Olen huomannut, että toimin itse Knausgårdin editorina ja kustannustoimittaja. Harpon uuvuttavat löysät yli. Ja niitä on paljon. Silti vaikuttaa siltä, että kirja on enemmän kuin osiensa summa.

Knausgårdin Taisteluni 1-6

 Luen Karl Ove Knausgårdin kirjaa Taisteluni, ensimmäinen kirja. Kirja enimmäkseen ärsyttää minua. Selvää on kuitenkin se, että kirjassa on imua.  Tahdon lukea sitä, palata siihen.

Unohdin kirjan jo bussiin. Olin tilata uuden kirjan netistä, koska kaipasin sitä. Seuraavana päivänä kirja oli ilmestynyt työpöydälleni.

Tapaus oli selittämätön, ihme, hyvin knausgårdmainen, kuin Kristuksen kasvot uponneen laivan kohdalla meressä, merkki, sattuma, Lindan nimi samassa rappukäytävässä juuri siinä tukholmalaisessa kerrostalossa.

Suunnitelmissani on kirjoittaa joitakin hajanaisia huomioita koko Knausgårdin kuuden kirjan sarjasta. Taivallan nyt sivulla 233 ensimmäisessä kirjassa.

Nopeita huomioita äänestyksestä 2000-luvun parhaaksi romaaniksi

Hesarin järjestämä äänestys 2000-luvun parhaista romaaneista on ohi. Äänestämään pääsivät sekä lukijat että kriitikot.

Voiko vuonna 2013 edes äänestää 2000-luvun parhaista romaaneista? Ei tietenkään.

Häkellyttävän saman kaltainen on nykyään lukijoiden ja kriitikkojen maku. Kärkikolmikko oli peräti identtinen. Mistä se sitten kertoo, sen saa jokainen itse päättää. Itse näkisin, että kriitikkojen maku on popularisoitunut tai popularisoitu tietoisesti. Se taas kertoo pelkästään lehden alamäen jyrkkyydestä.

Lukijoiden listauksessa näkyy 100 eniten ääniä saanutta romaania, kriitikoiden 30.

Suurimpana yllätyksenä pidin Juha Seppälän puuttumista kokonaan kriitikkojen listalta. Luulin häntä kritiikin lemmikkipojuksi. Ilmeisesti Seppälän yhteistyökyvyttömyys alkaa kantaa hedelmää. Olen Seppälästä hyvin ylpeä.

Toinen jymypaukku oli Rosa Liksomin Hytti nro 6:den ulostaminen kokonaan kriitikkojen listalta. Liksomin romaani on aistillisuudessaan ja verevyydessään venäläisten klassikkojen veroista vyörytystä.

Suomalainen dekkari loisti Harjunpäätä lukuunottamatta poissaolollaan. Ilmeisesti dekkarit ovat edelleen kertakulutushyödykkeen asemassa suomalaisen kirjallisuuden lukijan lyhytjännitteisessä maisemassa.

Tekisi mieleni myös kommentoida niitä nimiä, raatilaisia, joilla on suuret luulot omasta romaanitaiteestaan. Näen kyllä heidät näppäimet täristen etsimässä ensin omaan nimeään kriitiikkojen 30 listalta, ja vähän jo luovuttaneena vielä lukijoiden 100 listalta.

Aina voi puhua romaanin muodosta ja sisällöstä analyyttisesti viisaita, mutta lopulta, kaiken tyhjänpäiväisen jaarittelun jälkeen, kirjailija kaipaa lukijoita  - mitä enemmän sitä parempi.

Eikä pidä unohtaa, mitä Antti Majander muistutti: "Äänestys ei kuvasta kaikkein suurimman lukevan yleisön mieltymyksiä. Sitä voi halutessaan hahmotella kauppojen myynti- ja kirjastojen lainaustilastojen perusteella."

Selkäänpuukottajan muotokuva

Sataa lunta. Rukkasenkokoisia hiutaleita. Lumi peittää pian huntuunsa vuoren rinteessä uinuvat talot.

Erään talon alakerroksessa pilkottaa vielä valo, vaikka aamu jo rientää. Synkkä kirjailija kyykkii mietteissään paljaiden jalkojensa päällä, itselleen hyvin ominaisessa asennossa. Sankka piipunsavu ympäröi huonetta. Lattialla odottaa kulunut korttipakka seuraavaa pasianssia. Sen vieressä viinipullo, lasi ja kannu vettä. Tuhkakupissa toinen piippu ja piippurassia. Kirjailija on omassa valtakunnassaan kuin erakko majassaan.

Kiittämättömyys on maailman palkka, kirjailija ajattelee. Istui täällä päivät pitkät, imi tietoa ja tarinoita kuin hyttynen verta. Kuunteli pää kallellaan, nyökkäili maireasti ja talletti kaiken tilkkeeksi hataraan romaanikyhäelmäänsä. Tuli tänne, kotiini, päivästä toiseen ja minä otin ystävänä vastaan. Juotin, syötin ja saunotin. Ja nyt se luikkii kaupungilla karkuun kuin sähköjänis, kun tulee vastaan.

Hesarin kriitikko kehui, että sen kirjassa on harvinaisen rehellinen ja luja etiikka. Entä kirjailijan oma rehellisyys ja etiikka? Kuka sen perään huutelee?

Kirjailija pitää paksua kirjaa kädessään. Hän merkitsee lyijykynällä takakanteen sivut, joissa on puhuttu hänestä. Se on hänen tapansa. Hän lukee vielä pätkän ja purskahtaa rämäkkään nauruun.

Vaimo kuulee unen läpi naurun ja laahustaa alakertaan katsomaan mikä miestä vaivaa. Kirjailija ojentaa kirjan vaimolleen ja sanoo koleasti:

- Lue. Tässä ystävä kertoo minusta totuuden. Onneksi joku sen lopulta tekee. Tunnistatko tyypin?

… se Laestadiuksen ja Göbbelsin, Friedellin Kulttuurihistorian ja Marlene Dietrichin ristisiitos …

Vaimo pudistaa päätään ja palaa yläkertaan. Kirjailija nousee ylös ja sammuttaa valot. Hän astuu ovesta pihalle ja vetää sisäänsä ahnaasti raikasta ulkoilmaa. Hän seisoo hetken varpaillaan vastasataneessa lumessa. Jäämerensiniset silmät tähyilevät yli radanvarsikaupungin etäisyyteen ja suu vääntyy ivalliseen virnistykseen, ympäröivän maailman näköiseen.

Kirjailija palaa sisään. Lumeen piirtyvät varpaiden jäljet kuin kirjaimet paperille.

Suomi kaipaa lisää Juha Seppälän kaltaisia tosikirjailijoita

Vilkuilin INTO-kustantamon syksyllä julkaistavien kirjojen luetteloa. Sieltä mukaani tarttui sitaatti Veijo Meren vuonna 2005 antamasta haastattelusta:

"Haanpään edustama moderni, mutta realistinen yhteiskunnallinen kerronta on jotain aivan muuta kuin nykyisten sirkustemppuilijoitten viihteen valtakunta, jossa totuus ja kuviteltu sekoittuvat keskenään."

Näiden ärripurrien ehdottomat lohkaisut ovat kyllä piristäviä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä Meri tarkoittaa: ainahan kirjallisuudessa totuus ja kuviteltu sekoittuvat, vaikka se olisikin" modernia, mutta realistista kerrontaa".

Toki Meren mainitsemat sirkustemppuilijat tulevat usein mieleen, kun nämä julkisuushakuiset ja omaan ääneensä rakastuneet pirtsakat narsistit esittelevät itseään, työtään ja mieltymyksiään kaikissa mahdollisissa medioissa.

Suomi tarvitsee lisää Juha Seppälän kaltaisia tosikirjailijoita, jotka eivät uhraa yksityisyyttään kustantamojen myynninedistämiskampanjoiden mannekiineina ja messujen änkyttävinä puhetyöläisinä.

Kauheimpia ovat tällaiset positiiviset ja "elämä on ihana kirjallinen seikkailu"-tyyppiset haastattelut, joista jää katsojalle käteen pelkästään värianalyysissä valittujen kesävaatteiden rohkea muisto ja tekokukka rintapielessä. 

Perkeleen puristeet!

KIRJOITTAA, KYSYÄ, OPPIA - projekti raahautuu vasta vähän yli sadassa lauseessa. Ehdoton päivittäminen on henkisesti äärimmäisen raskasta ja velvoittavaa. Inhoan koko touhua. Lopettaminen on koko ajan mielessä.

Aluksi minulla oli kolme lukijaa, jotka kommentoivat lauseita. Siitä sai valtavasti voimaa. Hekin uupuivat matkalle. En ihmettele. Jatkan nyt yksin. 

Inhoan näitä perkeleen puristeita, jotka eivät jätä minua rauhaan. Pyörivät päässä, vaativat hiomista, sommittelua ja lopulta tulostusta.

 

Olen miettinyt, etten julkaise lopputulosta enää kirjana. Se ei ole kiinnostavaa, se ei kiinnosta ketään. Ehkä kokoan lopputuloksen luettavampaan, tiivimpään muotoon ja jätän sivuilleni pdf:nä kaikkien luettavaksi ja tulostettavaksi. Onko se sitten sähkökirja?

 

Kirjan julkaiseminen ei merkitse minulle enää mitään. 

 

HS:n kriitikkojen 2000-luvun lempikirjat

Kaikkiaan 16 HS:n kriitikkoa listasi kymmenen 2000-luvun lempikirjaansa. Nämä romaanit saivat vähintään kaksi mainintaa.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Bo Carpelan: Kesän varjot (Berg)
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (Den amerikanska flickan)
Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Antti Hyry: Uuni
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Katri Lipson: Kosmonautti
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)
Arne Nevanlinna: Marie
Markus Nummi: Karkkipäivä
Sofi Oksanen: Puhdistus
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Hannu Raittila: Canal Grande
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
Pirkko Saisio: Punainen erokirja
Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Jari Tervo: Myyrä
Erik Wahlström: Jumala (Gud)
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått)
Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani

Missä ovat esimerkiksi Juha Seppälän Routavuosi tai Mr Smith? Antti Tuurin Kuoleman kyytimies? Tuomas Kyrön Liitto? Tai Katja Ketun Kätilö?

Lassi Kämäri -palkinto 2013

Yleisenä huomiona ensimmäisestä aforismikirjoituskilpailusta totean, että olen ilahtunut niistä tuhansista aforismeista, jotka sain ja hieman pettynyt siitä, että naiset loistivat kilpailussa poissaolollaan. Toivottavasti he tulevat mukaan ensi vuonna sankoin joukoin.

Paras aforismi, palkinto 10 euroa ja kunniamaininta:

Sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen lynkataan. (Petri Lehtonen)

 

Perustelut:

Tässä lausessa on syvyyttä ja oivallusta. Ajattelin aluksi, että tämä on lattea variaatio vanhoista tutuista ”Sokeiden keskellä kyklooppi on kuningas” tai ”Sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas”, mutta kun pohdin lausetta pidempään aloin ymmärtää mitä Petri Lehtonen hakee.

Aforismi ilmentää vahvaa demokratian kritiikkiä. Se säteilee moneen suuntaan. Siinä on iso ripaus Janten lakia. Enemmistö ei siedä lahjakkuutta, ylivoimaisuutta, yksilöllisyyttä vaan vaatii tasapäistämistä, latteutta ja enemmistöön kuulumista. Sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Mitä se tyhmyyden tiivistyminen sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa lynkkaamista, vallankumousta, tyhmyyden ylistystä, jantelaisuutta, kalvavaa kateutta, selkään puukottamista, röyhkeyttä, Haavikon pilkkaamista ja Linkolan ivaamista.

Pidemmälle näkeminen tai näkeminen yleensä on uhka keskikertaiselle enemmistölle, sokeille.

 

Kunniamaininnat: 

Kuka saippuoi päiväsi?  (Hannu Hirvonen)

Ihmisen taivas: tulla ymmärretyksi. (Kosti Sironen)

Mikään ei ole niin perseestä kuin paska. (Antti Kiviniemi)

Viimeinkin nainen Parnasson päätoimittajaksi

Kenestä tulee Parnasson uusi päätoimittaja? Sitä tietoa on odotettu kuin kevättä. Ilmeisesti asia kiinnostaa ainakin Turun suunnassa, koska Turun Sanomissa julkaistiin seuraava uutinen. Ja Hesari taas tähyilee omalta vuoreltaan täysin kuutamolla lähes kaikista kulttuurimaailman tapahtumista.

En pidä tilanteesta. Muistan kun näin ensimmäiset kuvat järjen valonsa menettäneestä Kekkosesta: presidenttiä talutettiin Tamminiemen puiston sumuisessa maisemassa kuin humalaista tai idioottia. Sitten Kekkonen varmasti istutettiin kirjoituspöydän äären, pistettiin kynä käteen ja käskettiin harjoitella nimikirjoitusta.

En pidä hiljaisista vallankumouksista. En pidä hämähäkeistä, jotka saalistavat vallan kuliseissa äänettöminä ja vallanhimoisina viatonta leikkien.

Parnasson päätoimittajien historia on suomalaista kirjallisuushistoriaa. En jaksa toistaa päätoimittajien nimiä. Sanon vain että ne eivät jätä minuakaan kylmäksi. Papinniemeä epäilin koska hän oli puhdas journalisti, mutta hän korvasi kirjallisen kapea-alaisuutensa lämmöllä, lukeneisuudella ja sosiaalisilla taidoilla.

Karri Kokko on nyt Parnasson salapäätoimittaja. Hän yrittää olla kuin ei olisikaan. Hän tekee nöyränä lehteä Papinniemen perintöä kunnioittaen. Kokko kirjoittaa kohtuullista journalismia, mutta se ei riitä. Toivottavasti Parnasso siirtyy tulevaisuudessa pitkän askeleen journalismista takaisin kirjallisuuteen. Sen reen vetämiseen Kokon kapasiteetti ei riitä.

Itse olin jo edellisellä kerralla sitä mieltä, että nyt olisi naisen vuoro. Olen edelleen sitä mieltä.

Yritin viritellä keskustelua naisen valinnasta Parnasson päätoimittajaksi facebook-sivuillani. En saanut yhtään kommentia naiselta enkä mieheltä. Tiina Raevaara sentään tykkäsi.

Ehkä naisia ei kiinnosta Parnasson päätoimittajan homma?

Kirjoittaa, kysyä, oppia - Lause vuoden jokaiselle päivälle

Harvemmin enää haltioidun kirjallisuudesta tai kirjoittamisesta. Haluaisin kuitenkin jollain sadistis-masokistisella tavalla olla mukana ajassa.

Päätin rakentaa itselleni julkisen ansan, kirjallisen projektin, joka pakottaa minut jäsentämään ympäröivää maailmaa kirjoittamisen kautta.

Aloitan projektin Suomen aforismipäivänä 18.4.2013 ja lopetan 18.4.2014 Projektin on tarkoitus kestää 365 päivää.

Julkaisen lauseet uudessa blogissa, jonka nimeksi tulee Kirjoittaa, kysyä, oppia - Lause vuoden jokaiselle päivälle. Linkitän blogin myöhemmin.

Fasismin luonteisia virtauksia

Erno Paasilinna kirjoitti kirjassaan Majuri Holterin uroteko (Otava, 1987) esseen Fasismin luonteinen virtaus Suomessa:

 

"Fasismi käsitetään yleensä suoraksi fyysiseksi väkivallaksi. Sellaisena se on helppo tunnistaa, sitä vastaan voidaan yrittää vastarintaa, ajoittain se on jopa murrettavissa ja ihmiset voivat taas hetken hengähtää. Mutta fasismi ei ikinä poistu ihmisestä, se on latenttina meissä jokaisessa. Fasismi on käytännön raakalaisuutta, se voi tapahtua myös välillisesti ja näkemättä kohteitaan. Se voi naamioitua hyvin kunnialliseksi, ja kehittyneessä muodossaan se sellaiseksi nykyään naamioituukin."

Paavo Haavikko taas toteaa omaelämäkerrassaa Prospero (Art House, 1995) lieroille, jotka yrittävt retoriikalla, semantiikalla ja estetisoinnilla selvitä fasistin stigmastaan:

"Pekka Tarkka sanoi, että Haavikko näkee fasismia vähän kaikkialla, tarkoittaen että se vähentää lauseen arvoa. Mutta Haavikko piti ja pitää fasismia toimintatapana, ei aatteena, ja jokainen joka toimii fasistin tavoin on fasisti, mitä siitä itse sanookin."

Ulostettu todellisuus

Hyvät lukijat,

 

Kun Ylioppilaslehti täytti sata vuotta juhlistavat päätoimittaja Vappu Kaarenoja ja toimittaja Aurora Rämö lehden kunniakkaita perinteitä matkustamalla Turkuun bussilla. Matkalla he väänsivät tortut housuunsa ja kirjoittavat siitä lehteen raportin ”Paskoimme housuun bussissa Turkuun”. 

Eläköön tutkivan journalismin parodia! 

Blogissaan Timo Harakka provosoituu ylistämään paskahousuja. Kerta ei ole Harakalle ensimmäinen. Nyt paska on ulostettu teatterin lavalta journalismin puolelle. 

Saanen esittää muutamia oletuksia, miksi Harakka niin ylitsevuotavasti onnittelee kakkajutusta: 

1.       Harakalla on edelleen trauma siitä, että hän ei ollut mukana historiallisessa Jumalan teatterin paskanheitto-operaatiossa Oulussa.

2.       Harakka on solidaarinen Ylioppilaslehden pseudoradikaalille toimittajaeliitille, maamme parhaille tytöille ja pojille.

3.       Harakka on kotoisin Äänekoskelta.

4.       Harakka alkaa lähestyä ikää, jossa palataan anaalivaiheeseen.

5.       Toiset tykkää ykkösestä, toiset kakkosesta.

6.       Harakka on lukenut Thomas Mannia.

7.       Harakka uskoo olevansa osa Suuren Provokaation Jatkumoa.

8.       Harakan mielestä irvailun pitää olla tyylitöntä onnistuakseen.

9.       Harakka on Suomen Hunter S. Thompson, gonzo-reportteri, joka pelaa kovaa peliä.

10.   Harakka muistelee romanttisella haikeudella omia sankariaikojaan ja näkee paskisten kakkakepposessa oman kuvansa.

11.   Harakka on ironikko.

12.   Harakan journalistinen credo: "historia on meidät vapauttava". 

Saa tulla pyyhkimään, Timo Harakka!

Mammutti puhuu

Otteita Jörn Donnerin omaelämäkerrasta Mammutti:

"Kyseenalaistaminen on välttämätöntä. Mutta Suomessa kaikki, joilla voisi olla jotakin sanottavaa, tuntevat toisensa eivätkä halua pahoittaa toistensa mieltä. Hyvä veli ja hyvä sisko -verkostot toimivat hyvin."

"Suomi on umpeen korruptoitunut maa, mutta ei rahalla, vaan ystävyydellä ja suhteilla."

PS. Olen yllättynyt aforismikilpailun suosiosta. Kiitos tähänastisista aforismeista.

Lassi Kämäri -palkinto

Lassi Kämäri järjestää joka vuosi valtakunnallisen aforismikirjoituskilpailun.

 

Kilpailu on avoin kaikille. Kukin kirjoittaja voi osallistua kilpailuun yhdellä ennen julkaisemattomalla aforismilla. Aforismin aihe on vapaa.

 

Lähetä aforismisi sähköpostilla osoitteeseen kamari.lassi@saunalahti.fi viimeistään 17.4. 20XX

 

Vielä nimeämätön raati valitsee parhaan aforismin. Raadin puheenjohtajana toimii kirjailija, aforistikko Lassi Kämäri.

Kilpailun tulokset julkistetaan Suomen Aforismipäivänä 18.4. 20XX klo. 12.00 Lassi Kämärin blogissa Loistava puhallus.

Lassi Kämäri -palkinto tullaan jatkossa jakamaan vuosittain Suomen Aforismipäivänä 18.4.20XX klo. 12.00.

 

Kilpailussa jaetaan seuraavat palkinnot: Paras aforismi, palkinto 10 euroa ja kunniamaininta. Mahdolliset muut palkittavat, kunniamaininta. Kilpailuun osallistumisesta mahdollisesti aiheutuvia kuluja ei korvata.

 

Lisätietoja kilpailusta ei anneta.