Turkan saapasnahkatornit

Olen lueskellut Turkan Selvitystä oikeuskanslerille.  Kirja on kestänyt hyvin aikaa, sen hurjuus ja kiihko vievät edelleen mennessään.

Pari nostoa kirjasta.

Oli huvittavaa lukea vertailun vuoksi Jouko Turkan ajatuksia Kari Suomalaisesta, kun Janne Virkkunen vasta ylisti Kari Suomalaista kaikin mahdollisin superlatiivein Hesarissa.

"Se suuri pilapiirtäjä joka rinnastelee itseään klassikoihin ja ylpeilee samalla sitä että hänellä on yhtä huono maku kuin nykyisellä presidentillä. Itse asiassa se ei ole muuta tehnyt kuin lyönyt lyötyjä ja lempinyt presidenttejä. Naamaansa se tyrkyttää joka paikkaan: marisee ja aukoo suutaan kuin kumilelu. Ja minä luulin että semmoisen miehen tyttärestä tulisi näyttelijä."

Varsin apokalyptinen ja rehevä on Turkan kuvaus Suomen eduskunnasta. Siinä Turkka kuvittelee isän ja pojan todistamaan ja toteuttamaan mahtavaa näkyä: kun kaikki kansanedustajat hirtetään ja lopulta koko rakennus poltetaan konjakin, veren, oksennuksen, paskan, kusen ja tuskanhien velloessa sotkuisissa kulisseissa.

"Eiväthän ne ensin usko että siinä on heille hirsipuu tekeillä. Kun se selviää me olemme jo keräämässä kravatteja ja punomme niistä köyden. Reippaimmat alkavat hyppiä ikkunalaudoille ja minä käyn repimässä ne persuksista alas ja hirtän. Ne hyvästelevät ja halaavat seuraten koska tulen ja tönäävät rakkaimpansa hirteen ensin; siveimmätkin kansanedustajat alkavat huutaa enkö raiskaisi heitä ensin. Sehän olisi niin tapaistani: ehkä he luulevat siten ostavansa henkensä tai luontoni menevän."

En ole aiemmin tajunnut että Turkan kirjojen  hengästyttävät vyörytykset ovat selvästi sukua Aleksis Kiven Simeonin ”saapasnahkatorninäyille”.

"Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista touvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maa-kotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: »Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä». Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka hellitin kädestäni, ja taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. - Siinä matkani synkeä ja totinen tosi."

Kirjallisuuden viimeinen mannekiini

Olen ihaillut Juha Seppälän kirjallista ilmaisua lähes alusta asti ja joka kerta hänen uuden kirjansa julkaisu on minulle TAPAUS. Riemulla olen ne hankkinut hyllyyni – ja tulen hankkimaan varmasti jatkossakin.

Voisin tietenkin raapustaa nyt jotakin tyhjänpäiväistä Seppälän kirjojen muodosta, ilmaisusta, sisällöstä tai tematiikasta. Voisin vertailla häntä edesmenneisiin suomalaisiin kirjailijoihin, voisin pudotella nimiä, voisin näyttää sivistystäni, mutta jätän tällaisen jaarittelun ja itsekorostuksen yliopistojen hautomot läpikäyneille ja kirjallisuudentutkimuksen oppirakenteisiin nojaaville ääliöille ja kirjallisille broilereille, joita kustantamot ja media kuskaavat keinovalosta julkisuuteen valmiiksi marinoituna ilmatiiviissä pakkauksissa.

Mistä sitten kirjoitan?

Kirjoitan Seppälän asenteesta. Se on niin kova, ehdoton ja uljas.

Seppälä on kirjailija. Hän kirjoittaa kirjoja. Se on kirjailijan tehtävä. Seppälä puhuu kirjojensa kautta. Hän ei selittele jälkeenpäin jossain vitun Voimalassa, mitä hän kirjallaan on tarkoittanut. Hän ei lähde mukaan tähän pelleilyyn, jossa kirjailijasta, kirjoittavasta ihmisestä, yritetään tehdä väkisin puhetyöläistä. Hän ei nouse lavalle ihmisten toljotettavaksi lukemaan pätkiä proosateoksestaan. Hän ei anna haastatteluja. Hän ei suostu olemaan öljyä kirjallisen markkinakoneiston rattaissa, joissa kirjailijat kävelevät nykyään vaikka käsillään, jos joku keksii pyytää.

Milloin kustantajat muuten keksivät ulkoistaa kirjan myynninkin kirjailijoille? Kai se on halvempaa taluttaa kirjailija messuille kuin ostaa koko sivun mainos Hesarista?

En tunne Seppälää, mutta tunnen kuitenkin.  Olenhan lukenut kaikki Seppälän kirjat. Ja se riittää.

Fidel Castroa kutsuttiin joskus sosialismin viimeiseksi mannekiiniksi, voisiko Juha Seppälää kutsua samalla logiikalla kirjallisuuden viimeiseksi mannekiiniksi. (Tämä ei ole mikään poliittinen kannanotto.)

Tällä viikolla julkaistiin tieto vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokkaista.  Aika pian sain lukea Aamulehdestä mieluisan uutisen.

Ja aika vaikea on nähdä Juha Seppälää missikisoja muistuttavissa Finlandia-sulkeisissa jatkossakaan.

Jäätävä hehku

Paavo Haavikko totesi, että kirjoittavia ihmisiä kohdellaan Suomessa välillä sikamaisesti. Saman on todennut monesti blogissaan Hannu Helin.

 

Minun lajityypissäni ei juuri näkyvyyttä saa kirjalleen. Sitä en valita, itsehän olen lajityyppini valinnut.  Mutta minulla on silti oikeus saada asiallinen vastaus tarjoamaani materiaaliin, varsinkin kun kyseessä on yhteiskunnan varoilla toimiva verkkolehti Kiiltomato.

Lähetin ensimmäisen viestin 6.6.2012 Kiiltomadon päätoimittajalle Karo Hämäläiselle:

” Hei Karo Hämäläinen/Kiiltomato 

Toinen kokoelmani Hullun paperit on ilmestynyt. Esikoiskokoelmani Loistava puhallus arvosteltiin Kiiltomadossa. Mahtaisitko nyt löytää kriitikkoa kirjalleni? Jos löytyy, voisin lähettää kirjan suoraan kriitikolle. 

Ystävällisin terveisin,

Lassi Kämäri” 

Kun mitään vastausta ei kuulunut, lähetin toisen viestin 19.6.2012: 

”Eräs Kiiltomatoon arvostellut kriitikko kehotti kääntymään sinun puoleesi: ” Kiiltomato olisi kyllä oiva paikka jonkun arvioida kirjasi. Otapa yhteyttä suoraan päätoimittaja Karo Hämäläiseen karo.hamalainen@gmail.com, hän tietää parhaiten Kiiltomatoon tilattavien arvioiden tilanteen ja sen, löytyisikö avustajista sopivaa kriitikkoa.” 

Toiminko jotenkin epäkorrektisti? 
 

Yt,

Lassi Kämäri”  

”Et suinkaan”,vastasi Karo Hämäläinen. Siinä kaikki. Ei lupauksia, ei selittelyä, ei perusteluja. Ei yhtään mitään.  

Nyt on 5.11.2012  ja asia lienee unohdettu, haudattu. Luin eilen uusinta Suomen Kuvalehteä ja törmäsin Karo Hämäläisen kirjan jättimainokseen. Ja alkoi vituttaa, vituttaa rankasti, kun kirjani saama ignorointi muistui mieleeni. 

Miten paljon tällaisten kirjallisten sadistien ja kulisseissa suhmuroijien pitää antaa kahmia valtaa? Mikä heille riittää? Hämäläinen on palkkatyönsä lisäksi vielä WSOY:n ja Tammen kirjailija, Kiiltomadon päätoimittaja, Suomen Kuvalehden kriitikko ja Finlandia-palkintoraatien jäsen. Ja ties mitä muuta? Eikä hän ilmeisesti näe asiassa mitään ongelmaa?

Jos Karo Hämäläinen olisi kiinnostunut jääkiekosta, Kalervo Kummola jäisi kakkoseksi.

Kiiltomato julistaa etusivullaan: "Kiiltomato etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota." En tiedä, onko Karo Hämäläinen tutustunut kirjaani, tuskin. Hänen mielestään se ei ainakaan ansainnut Kiiltomadon hehkua tai huomiota.

Toivottavasti Karo Hämäläinen ei kohtele muiden ihmisten kirjoja yhtä sikamaisen välinpitämättömästi Kiiltomadon päätoimittajana.

Virvelöintiä

Googlettaminen on virvelöintiä - koskaan ei oikein tiedä mitä sieltä nousee. Nyt nousi lukija, lempisaaliini.