Piiri pieni pyörii

Suomi on pieni maa. Kun Suomessa jaetaan kirjallisuuspalkinto, palkintoehdokasta ei enää erota palkintoraadin jäsenestä. Tänään raadissa, huomenna ehdokkaana. Niin pieni maa Suomi on. Eikä se tietenkään ole kenenkään mielestä eettisesti mitenkään arveluttavaa. Motiivit ovat puhtaat: tarkoitus on vain mainostaa ja lisätä kirjojen myyntiä.

Esimerkistä käy vaikka tämä Runeberg-palkinto. Tommi Melender on liputtanut avoimesti ja superlatiiveja säästelemättä Jaakko Yli-Juonikkaan kirjan puolesta omassa blogissaan. Kun hän sitten yht'äkkiä istuu palkintoraadissa, jossa Yli- Juonikkaan Neuromaani on palkintoehdokkaana, syntyy hieman hämmentävä tilanne, aivan kuin edettäisiin käsikirjoituksen mukaan. 

Näin Melender Neuromaanin takakannessa:

"Kaunokirjallinen peilisali, kummitusjuna ja vuoristorata, totaalisuutta hipova mestarityö neurologisen realismin saralla. Neuromaanin jälkeen suomalaisen proosan on hiukan vaikeampi olla entisensä."

Ja kun kirjailijakollegat vielä profetoivat facebookissa, että " kyllä Neuromaani voittaa, jos Melender saa päättää".

Vaikuttaa siltä, että samat henkilöt kirjoittavat nykyään kirjat, kritisoivat kirjat, istuvat apurahalautakunnissa, säätiöiden hallituksissa ja palkintoraadeissa, ovat palkintoehdokkaina, kirjoittavat kolumnit kirjallisuuslehdissä ja muissa lehdissä, istuvat Kirjailijaliiton luottamustehtävissä ja julkaisevat kirjojaan monissa eri kustantamoissa. Eikö mikään riitä? Missä piileskelevät itsekritiikki tai suhteellisuudentaju? Eikö kirjailijoilla ole ylityökieltoa? Eikö kirjallista työtäkin voisi jakaa laajemmalle joukolle?

Kirjojen luku-urakka lienee pelkkää teatteria, joten onnea voittajalle, ja näyttelijöille.

Turkan saapasnahkatornit

Olen lueskellut Turkan Selvitystä oikeuskanslerille.  Kirja on kestänyt hyvin aikaa, sen hurjuus ja kiihko vievät edelleen mennessään.

Pari nostoa kirjasta.

Oli huvittavaa lukea vertailun vuoksi Jouko Turkan ajatuksia Kari Suomalaisesta, kun Janne Virkkunen vasta ylisti Kari Suomalaista kaikin mahdollisin superlatiivein Hesarissa.

"Se suuri pilapiirtäjä joka rinnastelee itseään klassikoihin ja ylpeilee samalla sitä että hänellä on yhtä huono maku kuin nykyisellä presidentillä. Itse asiassa se ei ole muuta tehnyt kuin lyönyt lyötyjä ja lempinyt presidenttejä. Naamaansa se tyrkyttää joka paikkaan: marisee ja aukoo suutaan kuin kumilelu. Ja minä luulin että semmoisen miehen tyttärestä tulisi näyttelijä."

Varsin apokalyptinen ja rehevä on Turkan kuvaus Suomen eduskunnasta. Siinä Turkka kuvittelee isän ja pojan todistamaan ja toteuttamaan mahtavaa näkyä: kun kaikki kansanedustajat hirtetään ja lopulta koko rakennus poltetaan konjakin, veren, oksennuksen, paskan, kusen ja tuskanhien velloessa sotkuisissa kulisseissa.

"Eiväthän ne ensin usko että siinä on heille hirsipuu tekeillä. Kun se selviää me olemme jo keräämässä kravatteja ja punomme niistä köyden. Reippaimmat alkavat hyppiä ikkunalaudoille ja minä käyn repimässä ne persuksista alas ja hirtän. Ne hyvästelevät ja halaavat seuraten koska tulen ja tönäävät rakkaimpansa hirteen ensin; siveimmätkin kansanedustajat alkavat huutaa enkö raiskaisi heitä ensin. Sehän olisi niin tapaistani: ehkä he luulevat siten ostavansa henkensä tai luontoni menevän."

En ole aiemmin tajunnut että Turkan kirjojen  hengästyttävät vyörytykset ovat selvästi sukua Aleksis Kiven Simeonin ”saapasnahkatorninäyille”.

"Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista touvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maa-kotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: »Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä». Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka hellitin kädestäni, ja taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. - Siinä matkani synkeä ja totinen tosi."

Kirjallisuuden viimeinen mannekiini

Olen ihaillut Juha Seppälän kirjallista ilmaisua lähes alusta asti ja joka kerta hänen uuden kirjansa julkaisu on minulle TAPAUS. Riemulla olen ne hankkinut hyllyyni – ja tulen hankkimaan varmasti jatkossakin.

Voisin tietenkin raapustaa nyt jotakin tyhjänpäiväistä Seppälän kirjojen muodosta, ilmaisusta, sisällöstä tai tematiikasta. Voisin vertailla häntä edesmenneisiin suomalaisiin kirjailijoihin, voisin pudotella nimiä, voisin näyttää sivistystäni, mutta jätän tällaisen jaarittelun ja itsekorostuksen yliopistojen hautomot läpikäyneille ja kirjallisuudentutkimuksen oppirakenteisiin nojaaville ääliöille ja kirjallisille broilereille, joita kustantamot ja media kuskaavat keinovalosta julkisuuteen valmiiksi marinoituna ilmatiiviissä pakkauksissa.

Mistä sitten kirjoitan?

Kirjoitan Seppälän asenteesta. Se on niin kova, ehdoton ja uljas.

Seppälä on kirjailija. Hän kirjoittaa kirjoja. Se on kirjailijan tehtävä. Seppälä puhuu kirjojensa kautta. Hän ei selittele jälkeenpäin jossain vitun Voimalassa, mitä hän kirjallaan on tarkoittanut. Hän ei lähde mukaan tähän pelleilyyn, jossa kirjailijasta, kirjoittavasta ihmisestä, yritetään tehdä väkisin puhetyöläistä. Hän ei nouse lavalle ihmisten toljotettavaksi lukemaan pätkiä proosateoksestaan. Hän ei anna haastatteluja. Hän ei suostu olemaan öljyä kirjallisen markkinakoneiston rattaissa, joissa kirjailijat kävelevät nykyään vaikka käsillään, jos joku keksii pyytää.

Milloin kustantajat muuten keksivät ulkoistaa kirjan myynninkin kirjailijoille? Kai se on halvempaa taluttaa kirjailija messuille kuin ostaa koko sivun mainos Hesarista?

En tunne Seppälää, mutta tunnen kuitenkin.  Olenhan lukenut kaikki Seppälän kirjat. Ja se riittää.

Fidel Castroa kutsuttiin joskus sosialismin viimeiseksi mannekiiniksi, voisiko Juha Seppälää kutsua samalla logiikalla kirjallisuuden viimeiseksi mannekiiniksi. (Tämä ei ole mikään poliittinen kannanotto.)

Tällä viikolla julkaistiin tieto vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokkaista.  Aika pian sain lukea Aamulehdestä mieluisan uutisen.

Ja aika vaikea on nähdä Juha Seppälää missikisoja muistuttavissa Finlandia-sulkeisissa jatkossakaan.

Jäätävä hehku

Paavo Haavikko totesi, että kirjoittavia ihmisiä kohdellaan Suomessa välillä sikamaisesti. Saman on todennut monesti blogissaan Hannu Helin.

 

Minun lajityypissäni ei juuri näkyvyyttä saa kirjalleen. Sitä en valita, itsehän olen lajityyppini valinnut.  Mutta minulla on silti oikeus saada asiallinen vastaus tarjoamaani materiaaliin, varsinkin kun kyseessä on yhteiskunnan varoilla toimiva verkkolehti Kiiltomato.

Lähetin ensimmäisen viestin 6.6.2012 Kiiltomadon päätoimittajalle Karo Hämäläiselle:

” Hei Karo Hämäläinen/Kiiltomato 

Toinen kokoelmani Hullun paperit on ilmestynyt. Esikoiskokoelmani Loistava puhallus arvosteltiin Kiiltomadossa. Mahtaisitko nyt löytää kriitikkoa kirjalleni? Jos löytyy, voisin lähettää kirjan suoraan kriitikolle. 

Ystävällisin terveisin,

Lassi Kämäri” 

Kun mitään vastausta ei kuulunut, lähetin toisen viestin 19.6.2012: 

”Eräs Kiiltomatoon arvostellut kriitikko kehotti kääntymään sinun puoleesi: ” Kiiltomato olisi kyllä oiva paikka jonkun arvioida kirjasi. Otapa yhteyttä suoraan päätoimittaja Karo Hämäläiseen karo.hamalainen@gmail.com, hän tietää parhaiten Kiiltomatoon tilattavien arvioiden tilanteen ja sen, löytyisikö avustajista sopivaa kriitikkoa.” 

Toiminko jotenkin epäkorrektisti? 
 

Yt,

Lassi Kämäri”  

”Et suinkaan”,vastasi Karo Hämäläinen. Siinä kaikki. Ei lupauksia, ei selittelyä, ei perusteluja. Ei yhtään mitään.  

Nyt on 5.11.2012  ja asia lienee unohdettu, haudattu. Luin eilen uusinta Suomen Kuvalehteä ja törmäsin Karo Hämäläisen kirjan jättimainokseen. Ja alkoi vituttaa, vituttaa rankasti, kun kirjani saama ignorointi muistui mieleeni. 

Miten paljon tällaisten kirjallisten sadistien ja kulisseissa suhmuroijien pitää antaa kahmia valtaa? Mikä heille riittää? Hämäläinen on palkkatyönsä lisäksi vielä WSOY:n ja Tammen kirjailija, Kiiltomadon päätoimittaja, Suomen Kuvalehden kriitikko ja Finlandia-palkintoraatien jäsen. Ja ties mitä muuta? Eikä hän ilmeisesti näe asiassa mitään ongelmaa?

Jos Karo Hämäläinen olisi kiinnostunut jääkiekosta, Kalervo Kummola jäisi kakkoseksi.

Kiiltomato julistaa etusivullaan: "Kiiltomato etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota." En tiedä, onko Karo Hämäläinen tutustunut kirjaani, tuskin. Hänen mielestään se ei ainakaan ansainnut Kiiltomadon hehkua tai huomiota.

Toivottavasti Karo Hämäläinen ei kohtele muiden ihmisten kirjoja yhtä sikamaisen välinpitämättömästi Kiiltomadon päätoimittajana.

Virvelöintiä

Googlettaminen on virvelöintiä - koskaan ei oikein tiedä mitä sieltä nousee. Nyt nousi lukija, lempisaaliini.

Tuiki, tuiki, tähtönen

Minua on pitkään huvittanut HS:n älykköraati, joka esiintyy kaikkien alojen asiantuntijana ja majakkana pimeydessä seilaavalle kansalle.

Tällaiset raadit ovat todellisia narsistihaaveja.

Voiko ihminen enää pahemmin menettää suhteellisuudentajuansa? Aivan kuin raatiin kuuluminen tekisi jostain itseensä ihastuneesta ja imarrelusta muuta kuin paskanpuhumisgeneraattorin.

Ajattelin kirjoittaa raadista jotakin, mutta kun etsin Karkaman toimittaman älymystökirjan nimeä googlella, löysin aika pätevän oman vanhan blogaukseni aiheesta.

Siihenaikaan en ollut vielä persona non grata, kuten utelias lukija voi kommentoijista todeta.

Pieni kreikkalainen sarja

Voi luoja, miten kutsuvasti bouzoukit soivat.

Pane käsi kaulalleni, tanssitaan sirtakia aamuun asti.

Vielä lasillinen ouzoa, kreikkalainen ystäväni.

Sanot minun hengitykseni tuoksuvan anikselle, vaikka omasi tuoksuu penikselle.

Millainen on sinun seireeniesi laulu?

Tämä rohkeus, tuhlausta, jos et lainkaan pelkää.

Emme vaihda enää sanaakaan. Muuraamme tiiliä hiljaisuuden muuriin.

***

Uima-altailla ihmispalvaamot, aurinkotuoleissa ritilät.

Pieni tuulen viri, kuin enkelin henkäys helvetissä.

Keskiluokan työstä rikkaiden ja köyhien rusketus.

Niin lähellä siintävät Albanian vuoret, niin syvälle porautuu paimenpojan totinen katse.

Satamassa ruosteinen tankkeri Nikos Kazantzakis, kirjailijan kaima, jonka nimeä ei kukaan osannut koulussa kirjoittaa.

Mennyt elämä, pullollaan tällaisia typeriä katkelmia ja muistikuvia.

***

Kirjoittamisen rajattomat maisemat: maat, meret ja taivaat.

Mustat pääskyset valkoisten marmoripylväiden seassa, vaihtavat alati välimerkin paikkaa.

Ripaus epätoivoa, ääntä ja vimmaa, ja pääsen perille.

***

Saisinpa palasen tätä valoa mukaani.

Yksinäinen sheriffi saa hullun paperit

Aleksi Ahtolan arvostelu Hullun papereista, Kulttuurivihkot 4-5/2012:

Lassi Kämäri on suomalaisen nykyaforismin eräitä tunnetuimpia nimiä. Vuonna 2005 ilmestynyt esikoiskokoelma Loistava puhallus – lauseita (Kustannusliike Susi) nousi kustantajana toimivasta, pikkuruisesta nyrkkipajasta huolimatta myyntimenestykseen. Siviiliammatiltaan Lassi Kämäri toimii eduskunnan kirjaston tietopalvelusihteerinä ja hänen harrastuksiinsa kuuluvat blues, blogin kirjoittaminen, pernod, kitaransoitto ja tietysti kirjallisuus.

 

Kämäri on kerännyt materiaalia toiseen kokoelmaansa raamatulliset seitsemän pitkää vuotta. Kokoelmassa on kolme eri sarjaa: ”Lauseita satunnaisessa järjestyksessä”, ”Teeskentelemisestä” ja ”Yksinäinen cowboy”. ”Lauseita satunnaisessa järjestyksessä” on nimensä mukainen aforismisarja satunnaisessa järjestyksessä. ”Teeskentelemisestä” ja ”Yksinäinen cowboy” taas ovat sarjallisia kokeiluja, joissa kirjoittaja pyrkii tietynlaisen eheän kokonaisuuden aikaansaamiseen. 

Ja totta kai, Kämärin esikoisen tapaan, kirjassa on paljon pysäyttävän hyviä aforismeja. Hykerryttävä on kysymys: ”Milloin eduskunta siirretään Kiinaan tai Intiaan tuotantokustannusten säästämiseksi?” Monet aforismit kritisoivat rohkeasti kirjallisuusinstituutiota: ”Kirjailija muuttuu poliitikoksi, jos hän yrittää miellyttää lukijaa” tai ”Jos kirjoja kopioitaisiin yhä käsin, määrä vähenisi ja laatu paranisi”. Mukana on myös paljon tuoreita oivalluksia, kuten ”Toivotuimmat pannan alulle pipetillä” tai ”Luottotieto on valtaa”. 

En pitänyt siitä, että kirjassa monet lauseet ovat saaneet selviä vaikutteita muiden julkaistuista aforismeista. Esimerkiksi: ”Moni unelmoi palasta maata. Se unelma kyllä toteutuu.” Kämärin aforismi on huomattavasti heikompi kuin tiedostamaton esikuva Erno Paasilinnan aforismi ”Ruumisarkku on täällä monen köyhän ensiasunto”. Tämä on vain yksi esimerkki. Lassi Kämärin kaltaisen rehellisen miehen ollessa kyseessä en tietenkään epäile tietoista plagiointia, mutta toivoisin silti enemmän itsekritiikkiä. Toisaalta, jopa Samuli Parosen tunnetuin lause ”Maailma on sana” lienee tiedotonta lainaa aiemmin julkaistusta Kalevi Seilosen säkeestä. 

Muuten Villin Lännen tunnelmissakin liikkuva kokoelma tuo mieleeni Lassi Kämärin ystävän ja esikuvan Erno Paasilinnan lempielokuvan Sheriffi (High Noon). Fred Zinnemannin vuonna 1952 ohjaamassa western-klassikossa Gary Cooper näyttelee pikkukaupungin sheriffiä, jonka rohkeus ja moraali ovat niin kovaa tasoa, että se lähentelee sulaa hulluutta. Kukaan ei suostu auttamaan rosvojoukon uhatessa, eikä sheriffi suostu edes pakenemaan rosvojoukon edessä. Lopulta hän kohtaa yksin rosvot, tai ainakin melkein yksin. 

Hullun papereiden monet lauseet pilkkaavat armotta kriitikkoja, apurahanantajia ja ylipäätään kirjallisuusinstituutiota. Viisaana tätä taktiikkaa ei voi missään tapauksessa pitää, mikäli päämaali on hyvissä arvosteluissa ja apurahoissa. Kämärin motiivina lienee, harvinaista kyllä, yksinomaan sanomisen halu. Rohkeutta sheriffillä riittää ja revolverin tarkkuuskin on parhaimmillaan hyvä. Jotenkin kuitenkin kokoelman luettuaan tulee sellainen olo, että panoksia on vielä jäljellä ja jopa säästössä, eli jatkossakin saattaa ruuti palaa ja paukkua.

Naamiot riisuvia lauseita

Jaakko Mikkola kirjoittaa Hullun papereista Turun Sanomissa (17.10.2012) seuraavasti:

Aforismi on puhjennut Suomessa uuteen kukoistukseensa.

1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä laajempaa huomiota herättivät lähinnä muiden kirjallisuudenlajien parissa meritoituneiden tekijöiden kokoelmat. Esimerkiksi Paavo Haavikon, Mirkka Rekolan ja Erno Paasilinnan aforistiset kokoelmat ovat kestäneet aikaa hyvin, mutta rinnalle on tullut ilahduttavan paljon pienten kustantamojen julkaisemaa nykyaforismia. "--"

Lauseita keltaisten lehtien ajasta

Hullun paperit on espoolaisen Lassi Kämärin toinen teos. Kämäri kirjoittaa ’lauseita’, kuten hän itse tekstejään nimittää. Kirjailijan esikoinen Loistava puhallus (2005) herätti paljon positiivista huomiota. Kokoavana teemana Kämärin lauseilla ovat yksilön ja yhteiskunnan suhde sekä taidemaailman tekopyhyys ja kaupallisuus.

Kämäri hallitsee pelkistämisen yhteen lauseeseen. Lauseet toimivat osana sarjaa, mutta myös itsenäisinä. Joukossa on todellisia helmiä, jotka vielä nostavat itsensä – kaikkinensa varsin laadukkaan – tekstimassan yläpuolelle.

”Olemme päättäneet tuhota maapallon./ Se on demokraattinen päätös” on painava mietelmä, joka ilmentää aikamme ristiriitoja, tarjoamatta ilmeisiä ja helppoja vastauksia. Demokratia on kokeilluista valtiomuodoista epäilemättä inhimillisin, vakauttavin ja paras, mutta tällaiset pelkistykset huomauttavat sen olevan myös enemmistön tyranniaa. Mietelause on Kämärin kokoelmaa hyvin edustava. Teoksen sävy on vastahankainen, se puhuu yksilön oikeuksista (ja velvollisuuksista) ja vastustaa ihmisen katoamista ’keneksitahansa’, Martin Heideggerin laumasieluisuuden käsitettä lainatakseni.

Kämäri asettaa rinnakkain nykyisen taide- ja kirjallisuusmaailman sekä menneen ajan, jolloin kirjallisuuspuhetta ei vielä käyty ekonomian käsitteillä. Yksi taidokkaimmista tällaisista viittauksista on tehty muuntelemalla Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä  -kokoelman nimi muotoon: ”Lehdet, kaikki heidän keltaisuutensa”. Mietelmä säteilee vähäeleisyydessään laajalle.

Se puhuu nykyajan kaupallisuudesta, mutta myös osoittaa 2000-luvun olevan eräänlainen kulttuurin rappiokausi, ’keltaisten lehtien’ aika.

Espoolaisen lauseiden keveän ulkokuoren taakse kätkeytyy painava sisältö. Juuri tällaisen vaikutuksen mietelause saa aikaan parhaimmillaan.

Pimeitä huoneita

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on kuollut. Tapasin hänet vain pari kertaa. Suhteemme oli pelkästään ammatillinen. Silti olen järkyttynyt.

 

Miksi olen niin järkyttynyt? 

Koska kykenin vihdoinkin, vuosien jälkeen, solmimaan uuden yhteistyösuhteen Parnassoon ja Papinniemeen – ja olin siitä kovasti iloinen. Ja miten vaivatonta ja jämptiä työskentely ja asioista sopiminen Papinniemen kanssa oli! Hän oli kirjailijaa kannustava persoona. Hän osasi myös itse innostua ja haltioitua kirjallisuudesta, musiikista, teatterista. Se on aikuiselle ihmiselle harvinainen lahja. 

Jarmo Papinniemi osoitti myös mielestäni rohkeutta ja suoraselkäisyyttä julkaisemalla sarkastis-makaaberin sarjani Seppelenauhoja aforistikon haudalle, joka koostui kustantamoilta saaduista hylsyistä ja muistokirjoituksista - ja minkä Papinniemi nimesi yllättäen runoksi! 

Kun Reko Lundán kuoli, kirjoitin tuntemuksiani tuoreeltaan blogiini. Hänkin oli nuori mies, valonkantaja, jonka parhaat luovuuden vuodet olisivat olleet vasta edessäpäin. Sama pätee Papinniemeen: hän oli valonkantaja, joka valaisi pimeitä huoneitamme.

Tue sivistynyttä ihmistä

Pienet ja ristiriitaiset uutiset ovat kiinnostavia.

New Yorkin metrossa on aloitettu juutalaisten masinoima kampanja:

"Missä tahansa sodassa sivistyneiden ihmisten ja villien välillä, tue sivistynyttä ihmistä. Tue Israelia. Kukista Jihad."

Aika pelottava pyyntö!

Varsinkin kun pyyntö esitetään sivistyneiden ihmisten maassa, joka tuhosi kokonaisen intiaanikulttuurin, rahtasi orjia Afrikasta ja tappaa nytkin uuskolonialismin ja kansallisen edun nimissä talossa ja puutarhassa.

Eikös tämän sivistyneen ihmisen saksalainen modifikaatio yrittänyt hävittää toisessa maailmansodassa juutalaiset tästä maailmasta?

Keksiiköhän suomalainen pysähtyneistö lähitulevaisuudessa jotakin yhtä typerää ja raflaavaa? Ehkä jonkun konservatiivin hautakammion pölyttyneistä papereista voisi löytyä vastaava sitaatti oman älyn säihkyväksi korvikkeeksi.

Toisaalta taas Ruotsista kuuluu kummia. He ovat lähteneet tukemaan villien identiteettiä ja henkistä loukkaamattomuutta poistamalla rasistiset Tintti -sarjakuvat kirjastoista. Siinä taas täydellinen ylilyönti, joka loukkaa sekä sananvapautta että tukee sensuuria. Mihin tällainen tie lopulta veisi? Koko länsimaisen kirjallisuuden poistamiseen kirjastoista?

Ehkä sentään B-mies?

Tuomas Juntusen kritiikki Ehkä sentään B-mies Hullun papereista Parnassossa 4/2012.

Vääriä maailmankuvia

Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa isänsä seikkailuista politiikan maailmassa. Retkihän oli täynnä pelkkiä pettymyksiä, alamäkeä. Eikä Saarikosken tendenssirunouskaan ole kestänyt aikaa.

Itse olen kuitenkin kiinnostuneempi lyyrisestä kuin poliittisesta Saarikoskesta.

Saarikoski oli Suomessa ensimmäinen ja oikeastaan viimeinen (ellei Arto Paasilinnaa lasketa)kirjallinen julkimo, jonka edesottamuksia ja toilailuja keltainen lehdistö seurasi silmä kovana. Ja huoraaminen näyttää jatkuvan kuolleenakin. Nyt Saarikosken elämää kauppaavat lähimmät ihmiset, Saska Saarikoski, Tuula-Liina Varis, Mia Berner, Sirkka Garam, Pekka Tarkka jne.

Siinä on jotakin hyvin vastenmielistä. Saarikoskesta kirjoitettu paljastuskirjallisuus on estetisoitua journalismia, mukamas eettisempää ja puhtaampaa.

Omassa blogissaan Timo Harakka kiitteli Saska Saarikosken kirjoitusta. Sinetiksi hän julkaisi oman kotijeesuksensa Kari Kontion "muistokirjoituksen" Halvaantuneiden messiaan kärsimys ja kuolema vuodelta 1983.  Provokatiivisessa muistokirjoituksessaan Kari Kontio esiintyy yhden miehen tuomioistuimena ja profeettana, joka mitätöi erityisesti Pentti Saarikosken saavutukset ja ennustaa muidenkin aikalaisten väärien maailmankuvien kaatumisen.

Samanlaiseen ennustukseen pystyisin minäkin. Tuomitsisin uusliberalistisen nykymenon. Aika hoitaisi loput. Pitäisi vain löytää jostakin Arno Kotron ja Timo Harakan kaltaisia lojaaleja ystäviä kilvenkiillottajiksi ja ennustuksen ylistäjiksi. (Kontio ilmeisesti osasi myös kuolla oikeaan aikaan kuten Saarikoskikin.)

Ihmettelen muuten, kenen mandaatilla tämä eksynyt tutkapari Timo Harakka & Anna Kortelainen tuottaa edelleen tätä kirjallista myötähäpeää intohimottomien ja mielikuvituksettomien vieraidensa kanssa parhaaseen katseluaikaan. Onko Suomi tosiaan näin pieni maa?

Jouset kuoppaisella tiellä

"Esa-Pek­ka Sa­lo­nen sai ai­kaan ki­van ke­sä­kes­kus­te­lun hauk­ku­mal­la kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri Paa­vo Ar­hin­mäen jon­kin­lai­sek­si kult­tuu­rin vi­hol­li­sek­si. Liian va­ka­vas­ti Sa­lo­sen pu­hei­siin ei kan­na­ta suh­tau­tua: ka­pel­li­mes­ta­ri oli ää­nes­sä omas­sa asias­saan. Hän ha­luaa klas­si­sel­le mu­sii­kil­le li­sää ra­haa ja ar­vos­tus­ta, ja sii­hen hä­nel­lä on täy­si oi­keus.

Sil­ti Sa­lo­sen huo­li klas­si­sen mu­sii­kin ase­mas­ta Suo­mes­sa tun­tui hiu­kan hu­vit­ta­val­ta. Esi­mer­kik­si Sa­lo­sen ny­kyi­ses­sä ase­ma­maas­sa Bri­tan­nias­sa klas­si­nen mu­siik­ki on syr­jäi­ses­sä mar­gi­naa­lis­sa ver­rat­tu­na Suo­meen. Kun Bri­tan­nia ha­luaa juh­lis­taa it­seään – ku­nin­gat­ta­ren 60-vuo­tis­juh­lis­sa tai olym­pia­lai­sis­sa – sin­fo­nia­or­kes­te­rit ve­te­le­vät jou­sia kor­kein­taan taus­tal­la. Pää­osan vie­vät Paul McCart­ney, El­ton John, Mr. Bean ja Ja­mes Bond."

Saska Saarikoski: Muumimamma ja Mannerheim/HS 19.8.2012

Kriitikko virkistyy

"Vir­kis­tää lu­kea es­seis­tiä, jo­ka ei tar­vit­se apu­pyö­rik­seen 1800-lu­kua tai lä­him­mäi­se­nin­hoa. Er­no sei­soo tuu­les­sa yk­sin."

Juhani Karila/Printataan Ernoa Stoccan seinään/HS 14.7.2011

Osuva ja terävä nälväisy aikalaisille. Eikä apupyöräesseistien jäljittämiseen tarvita intiaania.

Yksinäisyys ja uhma on kestänyt aikaa komeasti. Hämmästyttävä suoritus kirjoituskokoelmalta, jonka kutsuminen esseekokoelmaksi lähinnä huvitti Ernoa.

Eilisen miehet

"Onko romantiikkaa vielä olemassa vai onko se kirjallisuushistoriaa?

Heinen vastustamaa yhteiskunnallista romantiikkaa ainakin on. Jussi Halla-aho ja Antti Nylén ovat nykyajan konservatiivisia romantikkoja. He ovat poleemisia mielipidekirjoittajia, raivon miehiä. Heidän radikaaliutensa on tarkemmin tarkasteltuna pelkoa maailman muutoksen edessä, romanttista tähyilyä kuvitteelliseen menneeseen, jossa kaikki muka oli paremmin. Kuten 1800-luvun romantikot, hekin haikailevat takaisin uskonnolliseen tai nationalistiseen yhteisöllisyyteen, jota liberaalit ihmisoikeudet ja “valistuksen järjenpalvonta” uhkaavat.

Nykyajan romanttista kaunokirjallisuutta ovat esimerkiksi fantasia ja spekulatiivinen fiktio. Mutta ovatko ne välttämättä yhteiskunnallisesti konservatiivista kirjallisuutta? Eivät, lajityyppi ei vielä tee teoksesta menneeseen kurottavaa hourailua. Fantasia voi olla myös kritiikkiä, eteenpäin katsovaa allegoriaa nykyajasta. Halla-ahon ja Nylénin suosikkiteos Taru sormusten herrasta on toki keski-aikaan pysähtynyttä, romanttista arvomaailmaa heijastava, uskonnollinen ja lähes rasistinen teos..."

Jarkko Tontti Heinrich Heinen Romantiikan koulun kritiikissä Kiiltomadossa

Pudota euro kerjäläisen mukiin

Sama kerjäläinen istuu varjossa nojaamassa Bio Rexin-talon valkoiseen seinään. On istunut koko kesän. Mies on kuuro. Näin kun hän puhui viittomalla toisen viittomakielen taitajan kanssa. Silloin hänen silmänsä loistivat.

Kerran näin kun suomalainen rasistipullukka potkaisi miestä ja kehotti menemään töihin.

Saimme taannoin pääministeriltämme Matti Vanhaselta ohjeen, ettei kerjäläisille pidä antaa killinkiäkään. Siitä on syntynyt mielikuva, että se on valtiojohdon yleinen linja. Ja kun katsoo ohikäveleviä ihmisiä, huomaa nopeasti että se on ainakin kansakunnan linja.

En ole nähnyt yhdenkään ihmisen pudottavan yhtäkään kolikkoa kerjäläisen mukiin. Laupeutta on nyt kävellä ohitse.

Ihmisillä on kova tarve kapinoida, poiketa normista. Siihen olisi nyt yksinkertainen tapa. Pudota euro kerjäläisen mukiin. Vastustat heti hallitusta ja oppositiota ja kuuluut suureen armeliaaseen vähemmistöön, inhimillisiin.

Yksi kirja, kaksi kriitikkoa

On hupaisaa lukea kahden kriitikon täysin erilaiset näkemykset ja painotukset samasta kirjasta. Arto Virtanen ja Merja Kantokorpi ovat lukeneet Savukeitaan kustantaman ja Ville-Juhani Sutisen suomentaman Virginia Woolfin Menomatkan (The Voyage Out). Kun lukee vielä päälle Kiiltomadon pääkirjoituksen, saa lisää perspektiiviä klassikkojen kääntämisen tarpeellisuuteen.

Ilmeisesti tiettyjen kirjojen kustantamisesta tulee heti tarpeellista, kun ne poistuvat tekijänoikeuksien piiristä. Sellainen on suuntaus.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kuka tässä oli täydessä ymmärryksessä?

Oliko Osama bin Laden täydessä ymmärryksessä suunnitellessaan syyskuun 11. päivän terrori-iskut? Emme tiedä. Eikä sitä tainnut tietää Yhdysvaltain presidenttikään antaessaan käskyn ampua hänet.

Elina Hirvonen/Kun hirmutyön tekijä on yksi meistä/HS 4.7.2012

Yhtä hyvin voisimme kysyä, oliko Yhdysvaltain presidentti täydessä ymmärryksessä, kun USA:n joukot teurastivat Irakin sodassa viattomia siviilejä, lapsia ja naisia tuhansittain.

Osama Bin Laden, 1997: "A reaction might take place as a result of US government's hitting Muslim civilians and executing more than 600 thousand Muslim children in Iraq by preventing food and medicine from reaching them. So, the US is responsible for any reaction, because it extended its war against troops to civilians."

Bin Laden, 1998: "Our mothers and daughters and sons are slaughtered every day with the approval of America and its support. And, while America blocks the entry of weapons into Islamic countries, it provides the Israelis with a continuous supply of arms allowing them thus to kill and massacre more Muslims. Your religion does not forbid you from committing such acts, so you have no right to object to any response or retaliation that reciprocates your own actions."

Bin Laden, 2001: "We treat others like they treat us. Those who kill our women and our innocent, we kill their women and innocent, until they stop from doing so."

Kenen joukoissa seisot?

"… tuomas enbuske-juttu tänään hesarissa saa minut voimaan pahoin, mutta niinhän se aina menee, samalla kaavalla, ensin ollaan vasemmistoa tai vihreitä, ja kun ikää, varallisuutta, asemaa ja nelivetobemareita kertyy… sitten ollaankin uusliberalisteja, vitun nalle wahlroosin ja matti apusen joukoissa… ja julistetaan että köyhien pelastus on ahneus: mitä enemmän rikkaat rikastuvat, sitä paremmin köyhät voivat… niin että haistakaapa pitkä vittu, senkin pösilöt nilviäiset ja nilkit!! "

Hannu Helin/Work In Progress-blogi

Seppelenauhoja aforistikon haudalle

Aforistiikka on kovin vaikea laji, ja yksittäisistä hyvistä kohdista huolimatta emme innostuneet teksteistäsi riittävän paljon julkaisemista ajatellen. 

Viimeinen tervehdys,
WSOY 

*** 

Olemme tutustuneet käsikirjoitukseenne, mutta valitettavasti se ei sovi kustannusohjelmaamme. 

Syvästi kaivaten,
Kustannusosakeyhtiö Sammakko 

*** 

Kiitos lähettämästänne käsikirjoituksesta. Valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta ottaa sitä kustannusohjelmaamme. Olette siis vapaa tarjoamaan sitä jollekin toiselle kustantajalle. 

Valoisaa muistoasi siunaten,

Minerva Kustannus 

*** 

Joudumme valitettavasti toteamaan, että tarjoamanne käsikirjoitus ei ole sopiva kustannusohjelmaamme. 

Kaikesta kiittäen,

Like Kustannus 

*** 

Sanomme siis kohteliaasti ”ei”, vaikka hetkittäin pidimmekin kovasti.

Jälleennäkemisen toivossa,

HELSINKI-kirjat 

*** 

Parhaat kiitokset lähettämästänne käsikirjoituksesta, johon olemme mielenkiinnolla tutustuneet. Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme. 

Suurella rakkaudella,

Kustannusosakeyhtiö  Otava 

*** 

Kiitos käsikirjoituksestanne, jota kustantamomme ei valitettavasti julkaise. 

Lämpimästi muistaen,

ART HOUSE –ryhmä 

*** 

Käsikirjoituksessa on kyllä virkeää ajattelua ja hyviä kiteytyksiä, mutta kokonaisuutena teos ei kuitenkaan mielestämme ole niin omaperäinen ja vakuuttava, että sen kustantaminen tuntuisi välttämättömältä.  

Lepää rauhassa,

Kustannusosakeyhtiö Siltala 

*** 

Emme valitettavasti ole voineet hyväksyä lähettämäänne käsikirjoitusta kustannusohjelmaamme.

Jäähyväistervehdys,

Kustannusliike Karisto 

***

Olemme pahoillamme, että jouduit kyselemään käsikirjoituksesi perään. Syy vastauksen viivästymiseen on se, että käsikirjoituksesi oli otettu erilleen tarkemmin luettavaksi. Valitettavasti kuitenkin päädyimme kielteiseen päätökseen. 

Sanomattomasti kaivaten,

Kustannusosakeyhtiö Tammi

Tämä julkaistiin Parnassossa 3/2012. Tarjoan sen nyt niille, jotka eivät lue Parnassoa, mutta lukevat blogiani.

Hullun paperit - Lauseita

Lassi Kämäri
Hullun paperit
lauseita
Kansi: Eija Tuomela
Isbn 978-951-812-180-3
nidottu, 96 sivua
Kesuura 2012

Lassi Kämärin Hullun paperit on röyhkeä, kekseliäs, vihainen ja klassisen yksinkertainen kirja.

Esikoiskokoelmassaan Loistava puhallus Lassi Kämäri luotti tiukkaan sommitteluun. Uudessa kokoelmassaan Hullun paperit hän ei halua enää karsinoida lauseita temaattisten otsikoiden alle.

Kirjan aforistisimmassa ja laajimmassa osastossa Lauseita satunnaisessa järjestyksessä hän sallii lauseiden säteillä joka suuntaan, ja sitä kautta hän vapauttaa sekä lukijan että lauseet mahdollisimman monipuolisiin ja yllättäviin tulkintoihin.

Enemmän tai vähemmän henkilökohtaisuuksiin menevässä ja itseironisessa osastossa Teeskentelemisestä Kämäri suomii taidemaailman opportunistista ja kosiskelevaa naurettavuutta.

Sarjallisessa Yksinäisessä cowboyssa hän tekee matkan kielen sisään, paimentaa sanansa ja lauseensa läpi tuntemattoman kielen.

LAUSEITA SATUNNAISESSA JÄRJESTYKSESSÄ:

Harvempi meistä ylettyy lapsen tasolle.

Hyvä veli, muista välillä siskojasi.

Niitä kutsutaan hulluiksi, jotka poikkeavat normista. Rakastan hulluja.

Henkiset muurit ovat kiveäkin kovempia.

Taistelevat tuulimyllyjen puolesta, nykyajan viisaat ritarit.

Jumalan nollatoleranssi: kuolemantuomio omenavarkaille.

Kun sinä itket, minun hartiani vavahtavat.

Meidät autetaan maailmaan, muttei maailmasta pois.

TEESKENTELEMISESTÄ:

Pidät sormeasi pystyssä, että tietäisit mistä päin taiteessa tuulee.

Tirkistelet maailmaa avaimenreiästä kuin riisuutuvaa naista, silmä kovana.

Ylistät vaikka pieremistä, jos pierijät julistautuvat taiteen uudistajiksi.

YKSINÄINEN COWBOY:

Eniten lauseita pilaavat ne, jotka luulevat osaavansa niitä käsitellä.

Kilistelevät kannuksiaan, vaikka eivät pysy säyseimmänkään selässä.

Saatanan konitohtorit! Eivätkö he ymmärrä: kieli on rodeo!

***

Lassi Kämärin esikoiskokoelmasta Loistava puhallus sanottua:

”Joka tapauksessa Lassi Kämäri nousee esikoisellaan kotimaisen nykyaforistiikan raskaaseen sarjaan Paavo Haavikon, Erno Paasilinnan, Markku Envallin, Mirkka Rekolan ja Helena Anhavan rinnalle."

- Joni Pyysalo/Suomen Kuvalehti

”Aforismikokoelmat ovat tavallisesti myöhäisiän tai ainakin tukevan keski-iän tuotteita. Kämärin kirjassa ei ole syksyn merkkejä. Se on virkistävä, keväinen teko. Se väittää, tokaisee ja on ehdoton, mutta samalla se yllyttää keskusteluun.”

- Hilja Mörsäri/Hämeen Sanomat

”Loistava puhallus - lauseita on mukava yllätys ja tarpeellinen lisä niukaksi jääneen suomalaisen aforistiikan jatkumoon.”

- Jukka Petäjä/Helsingin Sanomat

”Tekijän uskallus astua esille on ollut kuin pallolaajennus ahtautuneelle aforismisuonelle. Loistava puhallus oikoo lämpimästi viisauden otsaryppyjä.”

- Matti Saurama/Parnasso

Himo Nännikäinen puhuu pimeyden ytimestä

- Olen Suomen konservatiivinen älymystö.

- Eikö se ole hirvittävän raskas taakka kantaa?

- On se. Hetken jo toivoin, että voisin vihdoinkin alkaa puhua älymystöstä monikossa, mutta Hokki Rehender säikähti kun taklaukset alkoivat muuttua kovemmiksi ja laidat ryskyä.

- Asuuko Rehenderissä sittenkin ihmistä rakastava hömelöhumanisti?

- En tiedä, mutta ihmettelen minne Rehender häivytti esseeminänsä, joka oli kovempi poika..

- Liberaalit kutsuvat Rehenderiä jo hyödylliseksi idiootiksi. Hukkuuko Rehender sinun mukanasi?

- Hukkuuko? Ei vaan nousee ensimmäistä kertaa pinnalle ja pääsee varmasti Voimalaan kertomaan omaa evankeliumiaan.

- Erään ystäväni kolme vuotiaan pojan lastenhoitajan kummi sanoi, että jos ei ole tarpeeksi tietoa tai mielikuvitusta, voi alkaa kirjoittaa yritelmiä eli esseitä.

- Esseepuhetta ei vaimenna kateellisten höpinä eikä kriitikkojen marmatus. Kenen mandaatilla vasemmistolaiset yrittävät taas omia taiteen uudistamisen. Hamsun oli fasisti, Strindberg hysteerinen antisovinisti, T.S. Eliot ennakkoluuloinen korkeakirkollinen anglikaani ja minä taas traditionaalinen itsesaastuttaja.

- Eli taistelu jatkuu?

- Ilman muuta. "Ei pidä toivoa armopaloja liberaaleilta eikä odottaa heiltä ymmärrystä. Ei pidä pelätä sitä, että leimataan fasistiksi, taantumukselliseksi tai impivaaralaiseksi, vaan kamppailla ylpeästi oikeaksi tietämänsä asian puolesta. Traditionalismi on taisteleva oppi."

Himo Nännikäinen ja hyödyllinen idiootti

- Terve.

- Terve. Mukavaa että pääsit taas lounaalle.

- Liberalismin petoksen paljastaminen vaatii uhrimieltä.

- Kyllä. On taistelevan konservatismin aika.

- Näyttää siltä että keskustelua syntyy jo ennen kirjan julkaisemista.

- Ja me kun halusimme vain synnyttää ajatuksia.

- Tempauduin itsekin mukaan keskusteluun. Ai että minua nyppii tämä ilkeä kriitikko...

- Pääjärvi?

- Juuri hän. Irrottaa ajatuksia asiayhteyksistä ilman lupaa.

- Pirullista!

- Kohtuutonta!

- Vasuria!

- Liberalismia!

- Petosta!

- Mutta yhteinen sävel ei resonoi!

- Ja vanha kunnon tapakonservatiivi Matti Mäkelä hoitaa Hesarissa loput!

Himo Nännikäisen puoliso näkee neekerin ja morlokin

-         Himo, ihanaa, että sinä otat minut mukaasi näihin kulttuurikekkereihin.

-         Totta kai otan, olethan tuleva vaimoni.

-         Arvostan sitä todella. Mutta eikö täällä ole aivan liikaa humanisteja ja viherpiipertäjiä?

-         Kultaseni, nämä ovat minun kustantajani järjestämät synttärikemut.

-         Tämä liberaali atmosfääri on ahdistava. Onneksi luikautit mielenosoituksellisesti Vöyrin marssin.

-         Sellainen minä olen, sankarisi, piikki punavihreiden lihassa.

-         Mutta mitä tuo neekeri täällä tekee?

-         Rakkaani, vähän hiljempaa …

-         Onko se joku kiintiöneekeri?

-         Minä en todellakaan tiedä, muru, mutta luulen että meidän on nyt aika lähteä täältä.

-         Ja mitä ihmettä tuo morlokki tuolla lavalla tekee?

-        Hän on arvostettu runoilija. Nyt mennään ulos, hani!

Himo Nännikäinen veisaa Vöyrin marssia

-         Pitääkö paikkansa, että sinä olit hypännyt jossain runoilijoiden syntttärikemuissa lavalle hoilaamaan Vöyrin marssia?

-         Miten niin? Mistä tämä tieto on peräisin?

-         Kauko Röyhkä raportoi asiasta fb-sivustollaan. Hän kutsui sinua pikkunatsiksi.

-         Vöyrin marssilla ei ole mitään tekemistä natsismin kanssa.

-         Sinä olit vetäissyt vielä lopuksi sieg heil-tervehdyksen.

-          Persialaiset käyttivät samantyylistä tervehdystä jo lähes 2 500 vuotta sitten Akamenidien valtakunnassa.

-     No he eivät tainneet kuitenkaan puhua saksaa? Kerrotaan että eniten sinua loukkasi se, että Röyhkä puhui Himo Nännisestä eikä Himo Nännikäisestä.

-         No Röyhkän kaltaiselta jälkistalinistilta, joka ei tiedä puutteesta mitään, ei voi odottaa suomalaisen masturbaatioesseen tekijän tuntemusta. Kirjailijana, ja taiteilijana yleensä, Röyhkä on minuun verrattuna pelkkä keskinkertaisuus.

Himo Nännikäinen löytää henkisen kodin

-         Suomi sai uuden presidentin.

-         Kyllä. Ja Niinistö on paras mies, kun Väyrynen tipahti.

-         Äänestit ensimmäisen kierroksen jälkeen Niinistöä.

-         Intellektuellina ja konservatiivina minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

-         Tämä Haavistoa tukeneiden taiteilijoiden lista on vaikuttava.

-         Se ei kiinnosta minua vähääkään. Toisaalta en haluaisikaan missään nimessä kuulua vihervasemmistolaiseen suvaitsevaistoon.

-         Ilmeisesti sinut voidaan nyt liittää Niinistön tukijoukkoihin, osaksi Reijo Mäen, Renny Harlinin, Tauskin, Kisun, Kaija Koon, Kurren ja Makin muodostamaa pysähtyneistöä. Olet löytänyt henkisen kodin. Onnittelen.