Törmäsin Arto Seppälään Eduskunnan kirjastossa, karismaattiseen vanhan liiton kirjailijaan, jonka kiireettömässä rauhallisessa hämäläisyydessä on jotakin niin tuttua ja turvallista minulle, ties monennenko polven hämäläiselle. Kysyin heti, että sattuuko hän muistamaan mistä Parnasson numerosta löytyy hänen kirjoittamansa aforismisarja Postikortteja New Yorkista. Arto sanoi, että nimi on kyllä Lauseita postikortteihin. Hänkään ei kyllä muistanut, mistä numerosta tai miltä vuodelta. Arveli että se löytyy jostain 90-luvun alkupuolelta, silloin hän kävi New Yorkissa, ja Jarkko Lainekin oli mukana.
Arto kertoi anekdootin Erno Paasilinnasta. Kun Lauseita postikortteihin oli julkaistu Parnassossa, Erno oli ripittänyt Artoa. Hän oli kieltänyt Artoa käyttämästä ”lauseita”. Lauseet kuuluvat minulle, Erno jyrisi. Arton kertoma anekdootti oli hyvä esimerkki ernomaisesta huumorista ja ehdottomuudesta, joita oli kyllä välillä äärimmäisen vaikea erottaa toisistaan.
Seuraavana päivänä löysin Arton aforistisen sarjan vaivattomasti ARTOSTA, joka on kotimainen artikkeliviitetietokanta. Arto Seppälä kertoi, että lauseet löytyisivät myös kirjasta Aika on oravanhammas laajennettuna versiona.
Arto inspiroitui matkasta, Amerikasta. Hän kulki kynä kädessä ja silmät auki. Hän teki kriittisiä havaintoja ympäröivästä maailmasta ja ilmaisi ne tiiviissä ja tyylikkäässä muodossa lukijalle.
Tässä esimerkkejä sarjasta:
Liioittelua kaikki tyynni, Chaplinin kengät ja Marilynin rinnat ja kommunismin pelko. Setelitkin samanvärisiä.
Amerikka etsitytti itseään kauan. Sen jälkeen on informaatio pelannut.
Näin itsekeskeinen maa olisi saanut kyllä itse löytää itsensä.
Milloin sinä löysit Amerikkasi?
Täällä on kaikki mahdollista? Pelottavaa jo ajatuksena.
Valuutta ei tivaa kielitaitoa.
Sanan mahtia on liioiteltu. Poikkeuksiakin on.
…eikä amerikanrauta ruostu.
Strindberg ei osannut englantia mutta Julie-neiti on puhunut sitä Broadwayllä hyvinkin ymmärrettävästi.
Kerjäläinen puhuu maailman kieltä. Sana ei mene silti perille.
Nälkä ja vilu nostavat nyrkin. Ihmismeri vaimentaa kaleerien kalinan.
Amerikkalainen unelma? Kenen?
Kyynelistä kasvaa haudoille nurmi. Aina.
Kafka koki Amerikan niin monimutkaisena että kirjoitti siitä yksinkertaisimman romaaninsa.
Kokeilin itse samaa matka-aforismitekniikkaa, kun olin vaimoni kanssa Kreikassa, Korfulla, muutamia vuosia sitten. Nimesin sarjan Pieneksi kreikkalaiseksi sarjaksi.
Voi luoja, miten kutsuvasti bouzoukit soivat.
Pane käsi kaulalleni, tanssitaan sirtakia aamuun asti.
Vielä lasillinen ouzoa, kreikkalainen ystäväni.
Sanot minun hengitykseni tuoksuvan anikselle, vaikka omasi tuoksuu penikselle.
Millainen on sinun seireeniesi laulu?
Tämä rohkeus, tuhlausta, jos et lainkaan pelkää.
Emme vaihda enää sanaakaan. Muuraamme tiiliä hiljaisuuden muuriin.
* * *
Uima-altailla ihmispalvaamot, aurinkotuoleissa ritilät.
Pieni tuulen viri, kuin enkelin henkäys helvetissä.
Keskiluokan työstä rikkaiden ja köyhien rusketus.
Niin lähellä siintävät Albanian vuoret, niin syvälle porautuu paimenpojan totinen katse.
Satamassa ruosteinen tankkeri, Nikos Kazantzakis, kirjailijan kaima, jonka nimeä ei kukaan osannut koulussa kirjoittaa.
Mennyt elämä, pullollaan tällaisia typeriä katkelmia ja muistikuvia.
* * *
Kirjoittamisen rajattomat maisemat: maat, meret ja taivaat.
Mustat pääskyset valkoisten marmoripylväiden seassa, vaihtavat jatkuvasti välimerkin paikkaa.
Ripaus epätoivoa, ääntä ja vimmaa vie minut perille.
* * *
Saisinpa palasen tätä valoa mukaani.
