Kovaksikeitetty lause

"Pilkku katkaisi lauseen, piste lopetti sen kärsimykset" on minusta hyvä lause. Siinä mennään kielen sisään, inhimillistetään kieli, puhutaan kielestä kuin elävästä olennosta.

Lause on ilmeisesti muidenkin mielestä jotenkin poikkeuksellinen: se on kelvannut ainakin antologioihin, kirjallisuuslehtiin ja radioon. Lauseen tähänastisen elämän suurin saavutus on valinta tällä hetkellä käytössä olevaan yläasteen äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjaan Tekstitaiturit 7, vieläpä osioon , jossa opetetaan pilkkusääntöjä.

Viimeisin todistus lauseen voimasta tuli yllättäen työmatkalla. Puhuin erään puolitutun naapurin kanssa kirjoittamisesta esimerkeillä, kun toinen naapuri keskeytti ja sanoi lukeneensa esimerkkilauseeni muutamia minuutteja sitten. Olin hölmistynyt. Naapuri selasi kädessään olevaa Markku Ropposen dekkaria Kuhala & jokimurhat taaksepäin ja luki kohta ääneen:

Perttu oli teipannut jääkaapin ylle seinään idoliensa kuvia alkaen Hemingwaysta aina Waltariin. Puusta kyhätyssä kaukalossa lojui nippu punakynällä korjattua tekstiä, ovessa roikkui kehystetty lause "Pilkku katkaisee lauseen ja piste lopettaa sen kärsimykset" kuin mottona. Tuntui että talon isäntä oli löytänyt lopulta kutsumuksensa, enää ei tarvinnut tienata leipää sen paremmin lemmikkieläinten hautakiviedustajana kuin trukkikuskina.

Muistelin että olen käynyt kerran Ropposen kanssa kaljallakin Molly Malonessa. Tapani Kinnunen kutsui minut mukaan ja olisko mukana ollut myös Timo Lappalainen, en ole varma.

Uteliaisuuteni heräsi. Googletin Markku Ropposen ja Kuhalan & jokimurhat. Ilmeni että Ropponen käyttää myös CrimeTimen kirjailijaesittelyssä mottonaan lausetta "Pilkku katkaisee lauseen ja piste lopettaa sen kärsimykset". Savon Sanomien kritiikissä taas äskettäin edesmennyt kriitikko Hannu Waarala nostaa lauseen ylös tekstistä:

Yksityisetsivä Kuhala on tähän kuin mainio optinen, kiertävä ja tarkkaava väline, kamerasilmä. Ropponen haluaa lakonisen, tiiviin ilmaisun ja sarkasmin kautta avata maailmaa. Hän on samoilla linjoilla kuin Kuhalan ystävä, kirjailija Perttu Kane, jonka jääkaapin ovessa seisoo kirjoittamisohje: ”Pilkku katkaisee lauseen ja piste lopettaa sen kärsimykset.”

Ensimmäisen kerran julkaisin lauseen Parnassossa 3/2000 sarjassa Höylättyä lautaa muodossa "Pilkku katkaisi lauseen ja piste lopetti sen kärsimykset", myöhemmin muutin lauseen muotoon "Pilkku katkaisi lauseen, piste lopetti sen kärsimykset". Senkin jälkeen olen pohtinut lauseen muuttamista monesti preesensiin, mutta jotenkin tällaiseen kovaksikeitettyyn lauseeseen sopii imperfekti, menneen muodon lopullisuus, paremmin.

En tiedä, tietääkö Ropponen, että lause on lähtöisin minulta. Olen iloinen sen  käytöstä.

Tuntemattomat ovat lauseiden tiet!

Kirjallisten marttyyrien sukua

– Haloo, sanoin.

– Hei, minä täällä.

– Hei.

– Ajattelin vain kysäistä miten sinulla menee. Viihdytkö siellä?

Hän kuulosti iloiselta.

– En tiedä. Olen ollut täällä vasta muutaman tunnin, niin kuin tiedät, sanoin.

Tauko.

– Tuletko kohta kotiin?

– Ei kai sinun tarvitse jankuttaa, sanoin. – Tulen sitten kun tulen.

Hän ei vastannut.

– Tuonko jotakin tullessani? kysyin hetken kuluttua.

– Ei tarvitse, olen käynyt kaupassa.

– Selvä. Nähdään sitten.

– Joo. Pärjäile. Ai niin! Kaakaota.

– Kaakaota, sanoin. – Entä muuta?

– Ei muuta. Vain sitä.

– Selvä. Heippa.

– Heippa.

 

Näennäisesti yllä olevassa Knausgårdin arkisessa dialogissa ei ole mitään ihmeellistä. Silti se jää vaivaamaan. Se voisi olla sinun elämästäsi, se voisi minun elämästäni. Kirjoittavat ihmiset ainakin tunnistavat tilanteen. Rakastava ihminen soittaa ikävissään. Tahtoo vaihtaa pari sanaa. Soittaa väärään aikaan (voiko kirjailijalle soittaa oikeaa aikaan?). Kaikki on alisteista kirjoittamiselle. Kirjailijan ajatusketju katkeaa, siitä ei saa enää kiinni. Sitten alkavat itsesyytökset. Miksi sanoin hänelle rumasti? Mikä oikeus minulla on olla vapaa aikatauluista? Miksi hän kävi kaupassa ja minä tulen valmiiseen pöytään? Onko hän pelkkä orja minulle? 

*

Knausgårdin isäsuhteen kuvaus kirjan alkupuolella on kummallista; sitä hallitsee jatkuva uhka, joka ei koskaan toteudu. Lukijana jännitin sivukaupalla, milloin isä tekee jotakin väkivaltaista, mutta mitään ei tapahdu. Pojan pelon kuvailu saa kohtuuttomat mittasuhteet. Ehkä uhka saa selitystä seuraavissa osissa.  

* 

Luin nuorena paljon Päätaloa, uupumiseen asti. Kuvauksen lähes valokuvamainen tarkkuus ja omien tuntemuksien ja tunnetilojen loputon analysointi on äärimmäisen rasittavaa. Se on liian totuudenmukaista, arkista, täynnä toistoa. Se muistuttaa säälimättömästi elämää. Knausgårdin tavassa kirjoittaa on paljon samaa henkilökohtaisuutta. Mutta onko päiväkirjamaisessa vyörytyksessä ja näennäisessä rehellisyydessä mitään uutta? Ovatko Knausgård ja Päätalo pelkästään Jeesuksen kaltaisia sijaiskärsijöitä, kirjallisia marttyyreja, jotka paljastavat inhimilliset vikansa lukijoiden puolesta?  

*

Mihin perustuu Knausgårdin suosio? Tämä on yksi arvaus. Knausgård toteuttaa sen, mistä me haaveilemme: hän jättää kaiken taakseen, lähtee pois, muuttaa peräti toiseen maahan – ja saakeli vieköön, tulee vielä onnelliseksi. 

*

Olen huomannut, että toimin itse Knausgårdin editorina ja kustannustoimittaja. Harpon uuvuttavat löysät yli. Ja niitä on paljon. Silti vaikuttaa siltä, että kirja on enemmän kuin osiensa summa.

Knausgårdin Taisteluni 1-6

 Luen Karl Ove Knausgårdin kirjaa Taisteluni, ensimmäinen kirja. Kirja enimmäkseen ärsyttää minua. Selvää on kuitenkin se, että kirjassa on imua.  Tahdon lukea sitä, palata siihen.

Unohdin kirjan jo bussiin. Olin tilata uuden kirjan netistä, koska kaipasin sitä. Seuraavana päivänä kirja oli ilmestynyt työpöydälleni.

Tapaus oli selittämätön, ihme, hyvin knausgårdmainen, kuin Kristuksen kasvot uponneen laivan kohdalla meressä, merkki, sattuma, Lindan nimi samassa rappukäytävässä juuri siinä tukholmalaisessa kerrostalossa.

Suunnitelmissani on kirjoittaa joitakin hajanaisia huomioita koko Knausgårdin kuuden kirjan sarjasta. Taivallan nyt sivulla 233 ensimmäisessä kirjassa.

Nopeita huomioita äänestyksestä 2000-luvun parhaaksi romaaniksi

Hesarin järjestämä äänestys 2000-luvun parhaista romaaneista on ohi. Äänestämään pääsivät sekä lukijat että kriitikot.

Voiko vuonna 2013 edes äänestää 2000-luvun parhaista romaaneista? Ei tietenkään.

Häkellyttävän saman kaltainen on nykyään lukijoiden ja kriitikkojen maku. Kärkikolmikko oli peräti identtinen. Mistä se sitten kertoo, sen saa jokainen itse päättää. Itse näkisin, että kriitikkojen maku on popularisoitunut tai popularisoitu tietoisesti. Se taas kertoo pelkästään lehden alamäen jyrkkyydestä.

Lukijoiden listauksessa näkyy 100 eniten ääniä saanutta romaania, kriitikoiden 30.

Suurimpana yllätyksenä pidin Juha Seppälän puuttumista kokonaan kriitikkojen listalta. Luulin häntä kritiikin lemmikkipojuksi. Ilmeisesti Seppälän yhteistyökyvyttömyys alkaa kantaa hedelmää. Olen Seppälästä hyvin ylpeä.

Toinen jymypaukku oli Rosa Liksomin Hytti nro 6:den ulostaminen kokonaan kriitikkojen listalta. Liksomin romaani on aistillisuudessaan ja verevyydessään venäläisten klassikkojen veroista vyörytystä.

Suomalainen dekkari loisti Harjunpäätä lukuunottamatta poissaolollaan. Ilmeisesti dekkarit ovat edelleen kertakulutushyödykkeen asemassa suomalaisen kirjallisuuden lukijan lyhytjännitteisessä maisemassa.

Tekisi mieleni myös kommentoida niitä nimiä, raatilaisia, joilla on suuret luulot omasta romaanitaiteestaan. Näen kyllä heidät näppäimet täristen etsimässä ensin omaan nimeään kriitiikkojen 30 listalta, ja vähän jo luovuttaneena vielä lukijoiden 100 listalta.

Aina voi puhua romaanin muodosta ja sisällöstä analyyttisesti viisaita, mutta lopulta, kaiken tyhjänpäiväisen jaarittelun jälkeen, kirjailija kaipaa lukijoita  - mitä enemmän sitä parempi.

Eikä pidä unohtaa, mitä Antti Majander muistutti: "Äänestys ei kuvasta kaikkein suurimman lukevan yleisön mieltymyksiä. Sitä voi halutessaan hahmotella kauppojen myynti- ja kirjastojen lainaustilastojen perusteella."

Selkäänpuukottajan muotokuva

Sataa lunta. Rukkasenkokoisia hiutaleita. Lumi peittää pian huntuunsa vuoren rinteessä uinuvat talot.

Erään talon alakerroksessa pilkottaa vielä valo, vaikka aamu jo rientää. Synkkä kirjailija kyykkii mietteissään paljaiden jalkojensa päällä, itselleen hyvin ominaisessa asennossa. Sankka piipunsavu ympäröi huonetta. Lattialla odottaa kulunut korttipakka seuraavaa pasianssia. Sen vieressä viinipullo, lasi ja kannu vettä. Tuhkakupissa toinen piippu ja piippurassia. Kirjailija on omassa valtakunnassaan kuin erakko majassaan.

Kiittämättömyys on maailman palkka, kirjailija ajattelee. Istui täällä päivät pitkät, imi tietoa ja tarinoita kuin hyttynen verta. Kuunteli pää kallellaan, nyökkäili maireasti ja talletti kaiken tilkkeeksi hataraan romaanikyhäelmäänsä. Tuli tänne, kotiini, päivästä toiseen ja minä otin ystävänä vastaan. Juotin, syötin ja saunotin. Ja nyt se luikkii kaupungilla karkuun kuin sähköjänis, kun tulee vastaan.

Hesarin kriitikko kehui, että sen kirjassa on harvinaisen rehellinen ja luja etiikka. Entä kirjailijan oma rehellisyys ja etiikka? Kuka sen perään huutelee?

Kirjailija pitää paksua kirjaa kädessään. Hän merkitsee lyijykynällä takakanteen sivut, joissa on puhuttu hänestä. Se on hänen tapansa. Hän lukee vielä pätkän ja purskahtaa rämäkkään nauruun.

Vaimo kuulee unen läpi naurun ja laahustaa alakertaan katsomaan mikä miestä vaivaa. Kirjailija ojentaa kirjan vaimolleen ja sanoo koleasti:

- Lue. Tässä ystävä kertoo minusta totuuden. Onneksi joku sen lopulta tekee. Tunnistatko tyypin?

… se Laestadiuksen ja Göbbelsin, Friedellin Kulttuurihistorian ja Marlene Dietrichin ristisiitos …

Vaimo pudistaa päätään ja palaa yläkertaan. Kirjailija nousee ylös ja sammuttaa valot. Hän astuu ovesta pihalle ja vetää sisäänsä ahnaasti raikasta ulkoilmaa. Hän seisoo hetken varpaillaan vastasataneessa lumessa. Jäämerensiniset silmät tähyilevät yli radanvarsikaupungin etäisyyteen ja suu vääntyy ivalliseen virnistykseen, ympäröivän maailman näköiseen.

Kirjailija palaa sisään. Lumeen piirtyvät varpaiden jäljet kuin kirjaimet paperille.