Näytetään tekstit, joissa on tunniste päiväkirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste päiväkirja. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. elokuuta 2013

Kirjallisten marttyyrien sukua


Haloo, sanoin.

Hei, minä täällä.

Hei.

Ajattelin vain kysäistä miten sinulla menee. Viihdytkö siellä?

Hän kuulosti iloiselta.

En tiedä. Olen ollut täällä vasta muutaman tunnin, niin kuin tiedät, sanoin.

Tauko.

Tuletko kohta kotiin?

Ei kai sinun tarvitse jankuttaa, sanoin. – Tulen sitten kun tulen.

Hän ei vastannut.

Tuonko jotakin tullessani? kysyin hetken kuluttua.

Ei tarvitse, olen käynyt kaupassa.

Selvä. Nähdään sitten.

Joo. Pärjäile. Ai niin! Kaakaota.

Kaakaota, sanoin. – Entä muuta?

Ei muuta. Vain sitä.

Selvä. Heippa.

Heippa.

 
Näennäisesti yllä olevassa Knausgårdin arkisessa dialogissa ei ole mitään ihmeellistä. Silti se jää vaivaamaan. Se voisi olla sinun elämästäsi, se voisi minun elämästäni. Kirjoittavat ihmiset ainakin tunnistavat tilanteen. Rakastava ihminen soittaa ikävissään. Tahtoo vaihtaa pari sanaa. Soittaa väärään aikaan (voiko kirjailijalle soittaa oikeaa aikaan?). Kaikki on alisteista kirjoittamiselle. Kirjailijan ajatusketju katkeaa, siitä ei saa enää kiinni. Sitten alkavat itsesyytökset. Miksi sanoin hänelle rumasti? Mikä oikeus minulla on olla vapaa aikatauluista? Miksi hän kävi kaupassa ja minä tulen valmiiseen pöytään? Onko hän pelkkä orja minulle? 

*
Knausgårdin isäsuhteen kuvaus kirjan alkupuolella on kummallista; sitä hallitsee jatkuva uhka, joka ei koskaan toteudu. Lukijana jännitin sivukaupalla, milloin isä tekee jotakin väkivaltaista, mutta mitään ei tapahdu. Pojan pelon kuvailu saa kohtuuttomat mittasuhteet. Ehkä uhka saa selitystä seuraavissa osissa.  

* 
Luin nuorena paljon Päätaloa, uupumiseen asti. Kuvauksen lähes valokuvamainen tarkkuus ja omien tuntemuksien ja tunnetilojen loputon analysointi on äärimmäisen rasittavaa. Se on liian totuudenmukaista, arkista, täynnä toistoa. Se muistuttaa säälimättömästi elämää. Knausgårdin tavassa kirjoittaa on paljon samaa henkilökohtaisuutta. Mutta onko päiväkirjamaisessa vyörytyksessä ja näennäisessä rehellisyydessä mitään uutta? Ovatko Knausgård ja Päätalo pelkästään Jeesuksen kaltaisia sijaiskärsijöitä, kirjallisia marttyyreja, jotka paljastavat inhimilliset vikansa lukijoiden puolesta?  

*
Mihin perustuu Knausgårdin suosio? Tämä on yksi arvaus. Knausgård toteuttaa sen, mistä me haaveilemme: hän jättää kaiken taakseen, lähtee pois, muuttaa peräti toiseen maahan – ja saakeli vieköön, tulee vielä onnelliseksi. 

*
Olen huomannut, että toimin itse Knausgårdin editorina ja kustannustoimittaja. Harpon uuvuttavat löysät yli. Ja niitä on paljon. Silti vaikuttaa siltä, että kirja on enemmän kuin osiensa summa.