Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turun sanomat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turun sanomat. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Viimeinkin nainen Parnasson päätoimittajaksi

Kenestä tulee Parnasson uusi päätoimittaja? Sitä tietoa on odotettu kuin kevättä. Ilmeisesti asia kiinnostaa ainakin Turun suunnassa, koska Turun Sanomissa julkaistiin seuraava uutinen. Ja Hesari taas tähyilee omalta vuoreltaan täysin kuutamolla lähes kaikista kulttuurimaailman tapahtumista.

En pidä tilanteesta. Muistan kun näin ensimmäiset kuvat järjen valonsa menettäneestä Kekkosesta: presidenttiä talutettiin Tamminiemen puiston sumuisessa maisemassa kuin humalaista tai idioottia. Sitten Kekkonen varmasti istutettiin kirjoituspöydän äären, pistettiin kynä käteen ja käskettiin harjoitella nimikirjoitusta.

En pidä hiljaisista vallankumouksista. En pidä hämähäkeistä, jotka saalistavat vallan kuliseissa äänettöminä ja vallanhimoisina viatonta leikkien.

Parnasson päätoimittajien historia on suomalaista kirjallisuushistoriaa. En jaksa toistaa päätoimittajien nimiä. Sanon vain että ne eivät jätä minuakaan kylmäksi. Papinniemeä epäilin koska hän oli puhdas journalisti, mutta hän korvasi kirjallisen kapea-alaisuutensa lämmöllä, lukeneisuudella ja sosiaalisilla taidoilla.

Karri Kokko on nyt Parnasson salapäätoimittaja. Hän yrittää olla kuin ei olisikaan. Hän tekee nöyränä lehteä Papinniemen perintöä kunnioittaen. Kokko kirjoittaa kohtuullista journalismia, mutta se ei riitä. Toivottavasti Parnasso siirtyy tulevaisuudessa pitkän askeleen journalismista takaisin kirjallisuuteen. Sen reen vetämiseen Kokon kapasiteetti ei riitä.

Itse olin jo edellisellä kerralla sitä mieltä, että nyt olisi naisen vuoro. Olen edelleen sitä mieltä.

Yritin viritellä keskustelua naisen valinnasta Parnasson päätoimittajaksi facebook-sivuillani. En saanut yhtään kommentia naiselta enkä mieheltä. Tiina Raevaara sentään tykkäsi.

Ehkä naisia ei kiinnosta Parnasson päätoimittajan homma?

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Naamiot riisuvia lauseita


Jaakko Mikkola kirjoittaa Hullun papereista Turun Sanomissa (17.10.2012) seuraavasti:

Aforismi on puhjennut Suomessa uuteen kukoistukseensa.

1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä laajempaa huomiota herättivät lähinnä muiden kirjallisuudenlajien parissa meritoituneiden tekijöiden kokoelmat. Esimerkiksi Paavo Haavikon, Mirkka Rekolan ja Erno Paasilinnan aforistiset kokoelmat ovat kestäneet aikaa hyvin, mutta rinnalle on tullut ilahduttavan paljon pienten kustantamojen julkaisemaa nykyaforismia. "--"

Lauseita keltaisten lehtien ajasta
Hullun paperit on espoolaisen Lassi Kämärin toinen teos. Kämäri kirjoittaa ’lauseita’, kuten hän itse tekstejään nimittää. Kirjailijan esikoinen Loistava puhallus (2005) herätti paljon positiivista huomiota. Kokoavana teemana Kämärin lauseilla ovat yksilön ja yhteiskunnan suhde sekä taidemaailman tekopyhyys ja kaupallisuus.

Kämäri hallitsee pelkistämisen yhteen lauseeseen. Lauseet toimivat osana sarjaa, mutta myös itsenäisinä. Joukossa on todellisia helmiä, jotka vielä nostavat itsensä – kaikkinensa varsin laadukkaan – tekstimassan yläpuolelle.

”Olemme päättäneet tuhota maapallon./ Se on demokraattinen päätös” on painava mietelmä, joka ilmentää aikamme ristiriitoja, tarjoamatta ilmeisiä ja helppoja vastauksia. Demokratia on kokeilluista valtiomuodoista epäilemättä inhimillisin, vakauttavin ja paras, mutta tällaiset pelkistykset huomauttavat sen olevan myös enemmistön tyranniaa. Mietelause on Kämärin kokoelmaa hyvin edustava. Teoksen sävy on vastahankainen, se puhuu yksilön oikeuksista (ja velvollisuuksista) ja vastustaa ihmisen katoamista ’keneksitahansa’, Martin Heideggerin laumasieluisuuden käsitettä lainatakseni.

Kämäri asettaa rinnakkain nykyisen taide- ja kirjallisuusmaailman sekä menneen ajan, jolloin kirjallisuuspuhetta ei vielä käyty ekonomian käsitteillä. Yksi taidokkaimmista tällaisista viittauksista on tehty muuntelemalla Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä  -kokoelman nimi muotoon: ”Lehdet, kaikki heidän keltaisuutensa”. Mietelmä säteilee vähäeleisyydessään laajalle.

Se puhuu nykyajan kaupallisuudesta, mutta myös osoittaa 2000-luvun olevan eräänlainen kulttuurin rappiokausi, ’keltaisten lehtien’ aika.

Espoolaisen lauseiden keveän ulkokuoren taakse kätkeytyy painava sisältö. Juuri tällaisen vaikutuksen mietelause saa aikaan parhaimmillaan.