Näytetään tekstit, joissa on tunniste Timo Hännikäinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Timo Hännikäinen. Näytä kaikki tekstit

torstai 20. tammikuuta 2011

Ammattina: kirjailija

Minustakin olisi oikein mukavaa kuulua porukkaan, jota pidetään automaattisesti valtavana rikkautena ja voimavarana ja jolta on kiellettyä vaatia mitään.
Timo Hännikäinen: Marginalia
Tähän Timo Hännikäinen päättää mamu- ja hyysääjäkriittisen kirjoituksensa Monikulttuurinen noidankehä blogissaan. Koomisinta on se, että Hännikäinen kuuluu juuri sellaiseen porukkaan, johon hän halajaa - hän on kirjailija. Suomessa kirjailijoita pidetään automaattisesti valtavana rikkautena ja voimavarana - ja heiltä on kiellettyä vaatia mitään. Miksi?

tiistai 18. tammikuuta 2011

Ei paljon naurata

On aika vaarallista, vai pitäisikö sanoa naurettavaa, lähteä opettamaan muille, mikä on huumoria. Tai miten, missä ja miten paljon sitä pitäisi annostella tai tarjota muille. Esittelen pari aikalaistodistusta kyseisestä lentohiekkaan astumisesta.
Toive: jättäkää huumori, nyt sitä on kaikkialla. Stradassa, A-studiossa, Ajankohtaisessa kakkosessa. Huumorista on tullut tilkettä, jätettä, light-levitettä - tuntuu ettei kohta kukaan usko asiaan, näkemykseen, leikkaukseen, tietoon. Huumori on simpukan sisällä, valmiina, ei sitä kannata mihinkään lisätä.
Kari Hotakainen Parnasson blogin kommenttiosastolla
Hieman kohtuuttomalta tuntuu, että meitä vaatii huumorin jättämään henkilö, jonka elämäntyö perustuu huumorin viljelemiseen. Koko Hotakaisen kirjallinen tuotanto on niin huumorilla ladattu, ettei kirjoista jäisi paljon muuta kuin kannet, jos niistä riisuisi huumorin pois. En osaa sanoa, miten Hotakainen itsensä kokee, mutta henkilönäkin hän on niin huvittava, että koko ajan sitä odottaa, että kohta tulee vitsikkyyttä - ja sitä kyllä tulee. Aina minua naurattaa, kun Hotakainen on televisiossa. Hotakaisella on huumorin pilkettä silmäkulmassa. Vaikea uskoa, että hän toivoisikin lukijoiden ottavan hänet vakavasti. Tosin juuri sehän on monien humoristien tragedia ja risti.
- Luitko sinä sen minun viimeisen?
- Luin.
- Tykkäsitkö?
- Oli se ihan hyvä.
- Hyvä?
- Niin...nauratti...
- Nauratti? Perkele! Vai nauratti! Jumalauta!
Tällaisen keskustelun kuulin kerran tulilla. Siinä eräs suomalainen humoristi pienessä humalassa tivasi lukijaltaan mielipidettä viimeisimmästä kirjastaan.

Hotakainen sanoo, että huumorista on tullut tilkettä. Saattaa olla niinkin, mutta niin on totuudestakin tässä paskanpuhumisen ja valehtelemisen keskustelukulttuurissa.

Toinen esimerkki on tahattoman huumorin yleismiehen Timo Hännikäisen äärimmäisen hauskasta Marginalia-blogista, josta sain idean ja ärsytyskipinän omaan antibloggaukseeni.
Olen täsmälleen samaa mieltä. Huumorin penääminen on mennyt tolkuttomuuksiin. Sitä halutaan kaikkialle: taiteeseen, ajankohtaisohjelmiin, populaariin tietokirjallisuuteen, kouluopetukseen, you name it. Mutta minua ei naurata. Ei, koska kaikkialle tunkemalla huumori on häpäisty, raiskattu, latistettu. Sen rooli on sama kuin uutisten niin sanotun loppukevennyksen: laitetaan mukaan jotain kivaa, ettei katsoja vain pääse ahdistumaan. Sen tarkoituksena on varmistaa annoksen sulaminen, viestin perille meno, yleisön viihtyminen. "Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää," sanotaan, mutta kaiken pitää aina olla hauskaa. Meidät on turrutettu huumorilla niin tyystin, ettemme enää kykene ottamaan mitään vastaan ilman sitä. Niin kuin Hotakainen kiteytti: huumorista on tullut tilkettä.

Huumorin vaatiminen on tosikoiden hommaa. Suomalaisille huumori pitää työntää kurkusta alas suppilon avulla, ennen kuin he huomaavat jonkin olevan hauskaa. Vitsiä ei ymmärretä, jos sen kertoo vakavalla naamalla. Tämä kansa pitää Paavo Haavikon kaltaista satiirikkoa ryppyotsaisena ja Heikki Kinnusen kaltaista lähinnä traagista hahmoa koomikkona. Olen kai siinä epäsuomalainen, että tulen vain pahalle päälle, kun minulle tyrkytetään jotakin hauskana. Sen sijaan nauran helposti "väärissä kohdissa". Ei huumoria voi tehdä, se on itse asioissa. Jokainen suuri klovni luottaa lakonisuuteen.
Kaiken tämän selittelyn jälkeen Hännikäinen astuu heti omaan miinaansa. Hän yrittää naurattaa lukijaa nokkeluuksilla ja pikkuhauskuuksilla, jotka perustuvat toisten ihmisten loukkaamiseen.
Mikä pahinta, pelkkä hauskuus ei riitä, vaan on oltava pikkuhauska. Huumorissa ei saa olla terää, ainakaan ketään ei saa loukata. Ei ole mikään ihme, että Mikko Rimminen on niin suosittu kirjailija. Hänen proosatyylinsä on pikkuhauskaa barokkia, juuri sopivaa niiden makuun, joille Katri Manninen on liian rahvaanomaista ja oikea kirjallisuus liian raskasta.
Traagisinta näissä huumorin vastaisen taistelun ritareissa on se, etteivät he yleensä näe omaa koomisuuttaan maailman ja elämän kokonaisuudessa. He eivät tajua asioiden suhteita. He ovat sokeita omalle vitsikkyydelleen. He eivät osaa nauraa itselleen, he osaavat nauraa vain muille. He ulottavat dogmaattisuutensa huumorinkin alueelle. He vaativat huumorilta täydellisyyttä. He eivät katso peiliin.

Luoja meitä varjelkoon huumorin vastaisten ritarien ehdottomuudelta!

torstai 13. tammikuuta 2011

Siviilirohkeus pettää, kun oma toimeentulo on vaarassa

Luin Tiina Pystysen kirjan Runousoppi - Miten elämä muuttuu taiteeksi. Löysin sen sattumalta hyllystä. Se on kirjoitettu äärimmäisten tunteiden vallassa, siksi siitä löytyy herkullisia kohtia, rehellisyyttä ja harkitsemattomuutta, tolkkua ja tolkuttomuutta. Kirjoittamisen moottorina on toiminut Pystysen häpeällinen kohtelu Suomen kirjailijaliiton taholta.
Kirjallisuudesta puhutaaan juhlallisen ihannoivasti. Halutaan unohtaa, että se on myös mitä raadollisin vallankäytön järjestelmä. muun muassa Suomen Kirjailijaliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Jarkko Laine pystyi vähitellen haalimaan itselleen kirjallisen kentän keskeiset asemat. Hän sai sellaisen vallan, että kirjailijakunta pysyi hiljaisena vuosikymmeniä. Siviilirohkeus petti, kun oma toimeentulo oli vaarassa.
Otsikoksi lainaamassani lauseessa siviilirohkeus pettää, kun oma toimeentulo on vaarassa sisältää suomalaiseen kirjailijaan ja kirjallisuuteen liittyvän yleisemmän ongelman - ja se ongelma läpäisee koko kirjallisen kentän kuin lyijyluoti silkkipaperin.

Ei uskalleta, pelätään taloudellisia seurauksia.

On sitten kysymyksessä  Helsingin Sanomat, kirjailijakollegoiden kirjat, kirjallisuuslehdet, kirjailijaliitto, kriitikot, kustantajat, oman kaupungin päättäjät, yliopistot, lukijat, opetusministerit, opettajat, säätiöt, lautakunnat, kirjastot, kirjakauppiaat jne..

"Kun siitä tulee kyllin hyvä ammatti kyllin monille, ei se mitään muuta", saman asian muotoili joskus sekatyömies Samuli Paronen.

Toisaalta taas siviilirohkeutta löytyy liikaakin, jos siitä saa tuloja tai kirjallista meriittiä. Kirjallisuutta opettavat esimerkiksi sellaiset henkilöt, jotka eivät ole itse julkaisseet kirjaa tai juuri muutakaan. Kirjassaan Lukemisen aakkoset Ezra Pound varoitti juuri heidän kaltaisistaan kirjallista puoskareista, hän totesi, ettei kannata kuunnella niiden neuvoja, jotka eivät itse osaa rakentaa autoa.
Kirjoitus on ajatuksen vapaa-aluetta. Sille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Myös kaikki kauhut: väkivalta, sadismi ja julmuudet, joita ihminen on tehnyt ja tulee tekemään - niillä on itunsa minunkin päässäni. Kirjallisuus ei kykene keksimään mitään sellaista, mikä ei jollain tavalla kuuluisi ihmisyyteen. Pitää kuitenkin muistaa, että ajatuksissa voi olla hillitön, mutta teot, ne hillitään. Kirjallisuus on ajatuskokeen aluetta, ei todellisuuden, vaikka se todellisuutta kuvaakin. Sitä paitsi itsetuntemusta kasvattamalla se opettaa myös hallitsemaan pahaa itsessä.
Mutta vaikka ihmisyyden pimeät puolet ovat nousseet nykykirjallisuudessa voimakkaasti esiin, ne ovat pelkkää näkyvää ja huomiota herättävää pintaa sen pimeän aineen rinnalla, joka ei näy, mutta vaikuttaa taustalla. Tuo ääretön pimeä aine kaiken näkyväisen takana on kokemus siitä, ettei ole hyväksytty eikä rakastettu. Syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.
Tämä voisi olla monen kirjailijan credo. Mikä muu voisi toimia vaikkapa Timo Hännikäisen kirjoittamisen motiivina kuin toive tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi ja syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.