Ikävä välikohtaus Kosmoksessa

Pekka Tarkka istuu Kosmoksen pöydässä. Hänen tarkkaan silmäänsä on osunut edelliseltä ruokailijalta valkoiselle liinalle tipahtanut pippuri. Hän näpäyttää sen sormellaan ilmalentoon ja hymähtää. Hän työntää ruokalistan sivuun ja päättää tilata sinappiyrttihunnutetun lampaankruunukyljyksen, kun portsari astelee hänen luokseen ja sanoo:

- Anteeksi, mutta tuolla ovella on mies, joka kysyy herraa.

- Mikäs mies siellä sitten on?

- Sanoo olevansa Juutas Käkriäinen Putkinotkosta.

- Vai Käkriäinen? Putkinotkosta? Mitäs pilaa tämä on?

- En osaa sanoa. Mies haiskahtaa vanhalle viinalle ja on epäsiististi pukeutunut. En aio päästää sitä kyllä sisälle.

- Tiedättekös te kuka Juutas Käkriäinen on?

- Ei hajuakaan.

- Käkriäinen on fiktiivinen henkilö.

- Saattaa olla, mutta tuolla se nyt seisoo Kosmoksen ulko-ovella. Mitä minä sille sanon?

- Sano sille, että painuu takaisin Putkinotkoon.

Portsari nyökkää ja häviää ripeästi eteisaulaan.

Ruoka tulee pöytään ja emerituskriitikko tarttuu veitseen ja haarukkaan määrätietoisin ottein. Kosmoksen keittiö on pistänyt parastaan ja ikävä välikohtaus unohtuu ensimmäisen suupalan aikana. Jälkiruuaksi hän tilaa vielä kahvin, konjakin ja tiramisun. Niitä maistellessaan hän selailee Parnasson uusinta numeroa.

Vasta kun portsari auttaa takkia hänen ylleen, hän muistaa aiemmin tapahtuneen välikohtauksen.

- No, mitä se Juutas Käkriäinen sanoi?

- Se sanoi, että sitähän se Rosinakin varoitteli. Ja Aapeli Muttinen.

- Ai mitä?

- Ettei se Pekka Tarkka varmaan pontikkaa osta. Sivistynyt mies

Kun vikkeläville voittaa vaalit

"On helppo luetella ulkoisia ja sisäisiä kimmokkeita Soinin pompulle. Ulkouhkina ruokitaan EU:n ja euron pelkkää olemassaoloa, maahanmuuttoa, Kreikkaa, Irlantia ja Portugalia, Libyaa, venäläisten maanostoa. . .

Kotikutoisemmassa kiihotuksessa operoidaan kestotyöttömyydellä ja -köyhyydellä, yhä venyvällä tulohaitarilla, kouluruotsilla, rikollisilla ja sosiaalipummeilla – ja ainaisena sidoksena höyryää makea herraviha.

Soini on taakse- ja sisäänpäin katsova reaktiivinen ajattelija, mutta mielipiteiden meressä hänen päänsä pyörii kuin Harmajan majakka. Hänen puolueensa pinosi 70-sivuisen ohjelmanipun, kansanvallan niksinurkan. Se on romukaupan näyteikkuna, josta ei muuta puutu kuin joka kevät paljastuvan koiranpaskaongelman ratkaisu.

Sadan vuoden takaisia, sodanjälkeisiä ja nykyisiä haastajia yhdistää halu panna vastakkain "vanhat" ja "uudet", "heidät" ja "meidät". Vuoden 1907 vaaleissa "alas lyötiin koko vanha maailma" ja 1945 parlamenttiin huudettiin "uusia kasvoja".

Soini toistaa fraasiaan "vanhoista puolueista", vaikka hänen oma poliittinen ryhmäkuntansa luotiin 1959 – eli 52 vuotta sitten.

Ylipäänsä mesotessa sopisi hetki pureksia Lassi Kämärin lausetta: "Ei toinen puolue ole vaihtoehto. Se on toinen puolue."

Veli-Pekka Leppänen/Kun vikkeläville voittaa vaalit/HS/Alaviite (19.4.2011)

Kun luovuus ehtyy

"Kun luovuus loppuu, tuntuu kuin 70 prosenttia elämän merkityksestä putoaisi pois. Se ei ole mikään pieni asia. Joskus herään aamulla puolivalvetilaan ja mielessäni kirjoitan pirusti. Tekstistä tulee valmista, on välimerkit paikoillaan ja kaikki. Sitten herään, eikä sitä tekstiä ole."

Martti Joenpolvi Helsingin Sanomien 75-vuotishaastattelussa

Perustaantumukselliset keskustelevat

- Luoja, miten minä kaipaan vanhaa sivistyneistöä, Linkola parahtaa.

- Samoin Pentti, näiltä syrjäseuduilta Helsinkiin opiskelemaan tulleilta maisterinplantuilta puuttuu klassinen sivistys ja perimä. Keskustelussa heidän kanssaan ei pääse pintaa syvemmälle. Heillä ei kerta kaikkiaan ole taustalla sivistyksen tuomaa historiaa, Klinge myöntää ja katsoo taksinikkunasta, onko rusetti suorassa ja tukka hyvin.

- Sinähän olet, Pentti,  yksi vuosituhannen vaihteen johtavista eurooppalaisista ajattelijoista. Oletko sinä sitä mieltä, että sivistys on perinnöllistä? Klinge kysyy.

- Ehdottomasti. Katso suomalaista vanhaa sivistyneistöä. Näistä samoista suvuista ovat syntyneet ja syntyvät edelleen parhaat tyttömme ja poikamme taiteen ja tieteen keskiöön. 

- Viittaatko nyt Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön?

- Siihenkin, mutta esimerkiksi isoisäni Eino Suolahti oli kosmopoliitti. Hän uisteli haukea Himmlerin kanssa Vanajalla.

- Heinrich Himmlerin?

- Juuri hänen. Ei kannata uskoa kaikkea mitä hänestä on kirjoitettu. Isoisäni mukaan hän oli varsin sympaattinen ja Suomen erikoisluonnetta Neuvostoliiton kainalossa ymmärtävä mies.

- Saksalaisilla riittää sivistystä. Goethe, Wagner, Nietzsche - kaikki saksalaisia.

- Me suomalaiset olemme myös yli-ihmisiä. 

- Niinhän me olemme, siksi olimme saksalaisten aseveljiä. Oletko sinä seurannut tätä Tatu Vanhasen tutkimuksesta käytyä keskustelua?

- Olen. Vanhasen tutkimustulokset vahvistavat omat johtopäätökseni, jotka tein jo nuorena poikana tutustuessani Burroughsin Tarzan- kirjoihin ja Kiplingiin.

- Aah Tarzan-kirjat - niissä ei rotkoon tippuneen neekerikantajan perään huudeltu eikä voivoteltu... Sallitko muuten minun huomauttaa sinulle eräästä mieltäni vaivanneesta asiasta, Pentti?

- Kaikin mokomin, Matti, kaikin mokomin.

- Oletko sinä missään vaiheessa harkinnut värianalyysia. Sinähän olet komea mies! Tuollainen harjastukka!  Arvelen, että sinulle saattaisi sopia englantilaisesta tweedistä tehty kokopuku. Eikös tämä haanpääläinen jätkäpaitatyyli ole jo nähty? Ja nyt kun sinä olet heittänyt lopullisesti toivosi maapallon pelastumisesta, voisit alkaa pukeutua vanhan sivistyneistön tyyliin ja erottua rahvasta.

- Njaaah...Saatat olla oikeassa, ystävä hyvä.

- Varmasti olen. Maanantaina me lähdemme yhdessä minun omalle räätälilleni Bulevardille ja teetämme sinulle kunnon puvun.

Himo Nännikäinen natsiestetiikkan lumoissa

- Sä tykkäät katsella.

- Mitä?

- Eläinten tappamista elokuvassa.

- Esteettinen puoli siinä viehättää.

- Esteettinen puoli?

- Asetelmat, kuvakulmat, valinnat...Kun kauneus yhdistyy makaaberiin valkokankaalla tinkimättömästi.

- Eikös sua viehätä myös natsiestetiikka?

- Kyllä. Univormut, järjestelmällisyys, paraatit...

- Entä juutalaisten tappaminen, mielisairaiden kaasuttaminen, kommareiden murhaaminen?

- Jos sä olet lukenut Jonathan Littellin kirjan Hyväntahtoiset, sä tiedät...

- Älä viitti!

Sisäinen valo on huono valonlähde

Myöhemmin siteerasin usein erästä Faulknerin ajatusta kirjoittamisesta. Hänen mukaansa ei ollut mitään mieltä naida tai ryypätä aamusta iltaan. Ainoa, mitä saattoi tehdä koko päivän, oli kirjoittaminen. Valitettavasti tämääkään ei toteutunut kohdaltani, koska annoin liian usein houkutella itseni milloin mihinkin työpaikkaan siinä uskossa, että pystyisin voittamaan tielläni olevat esteet ja kirjoittamaan toisen työpäivän verran. En halunnut tulla riippuvaiseksi siitä yhteiskunnan tuesta, jota alettiin yhä laajemmin jakaa kirjailijoille ja taiteilijoille. Otaksun sitä paitsi, että kirjailijat, joista liian varhain tulisi yksinomaan kirjailijoita, vähitellen kuivettuisivat, koska heidän elämänsä olisi liian yksitoikkoista ja koska sisäinen valo on huono valonlähde (Lukács).

Jörn Donner: Terveenä laitoksessa (1995)

Älyllinen dialogi huipentuu blogimaailman sinertävässä valossa

- Sulla on ironiset viikset.

- Mulla?

- Niin. Ja sä et edes näytä tajuavan sitä itse.

- Totta. En ole tajunnut. Ajan ne pois.Olipa hyvä, että sanoit.

- Autan mielelläni rumuuden poistamisessa maailmasta.

- Niin varmaan. Kuule.

- No?

- Sulla on tosikkomainen keskijakaus.

- Mulla?

- Niin. Et ole vissiin vilkaissut peiliin pitkään aikaan?

- En ole. Olen keskittynyt juonettoman proosan puolustamiseen ja muuhun tyhjänpäiväiseen höpinään.

- Keskijakaus tekee ihmisestä epäilyttävän.

- Niinkö?

- Keskijakaus on kuin ylös asti napitettu kauluspaita, viittaa ahdasmielisyyteen ja pikkusieluisuuteen, körttiläisyyteen.

- Älä helvetissä...

- Valitettavasti asia on näin. Taisi tulla parturikeikka?

- Ehdottomasti.

Himo Nännikäinen kertoo äidistä ja tyttärestä

- Kaikesta emansipaatiosta huolimatta vapautunut nykynainen näyttää yhä haluavan kunnon alfa-urosta.

- Et ole siis vieläkään päässyt yhtymään naiseen?

- Totta kai olen. Usko tai älä, olen maannut jopa saman perheen äidin ja tyttären.

- Ja päätit kertoa siitä Nyt-liitteen haastattelussa.

- Kirjailijalle ei mikään inhimillinen saa olla vierasta.

- Etkö sinä nyt toimi juuri kuten halveksimasi seksimaanikot toimivat retostelemalla asialla julkisesti?

- Totuus ei pala tulessa.

- Entä hienotunteisuus äitiä ja tytärtä kohtaan, jotka tunnistavat varmasti itsensä?

- Jätän sen humanisteille, vasureille, edistyneistölle ja pseudoälymystölle.

- Olet näemmä saanut takaisin mielenterveytesi, elinvoimasi ja itsekunnioituksesi.

Nännikäinen ryystää vihreää teetä kupistaan ja toljottaa himokkaasti viereisessä pöydässä kikattavia naisihmisiä.

- En osaa sanoa, hän livertää kujeilevasti. 

Ökyrikkaat tahtovat kunnioittavampia ilmaisuja

"Media luo osaltaan kulttuuria. Älkää käyttäkö öky-sanaa, puhukaa mieluummin menestyjistä, Nalle toivoi ja poistui myöhemmin kotiinsa käsintehdyn Bentleynsä takapenkillä."

Vertaan, kun en keksi mitään tuoretta

”Surkeat kriitikot palauttavat aina mieleensä samankaltaisuuksia, joilla ei ole mitään tekemistä käsiteltävien teoksien kanssa mutta sitäkin enemmän niiden riittämättömien esimerkkien kanssa, joita heidän on vedettävä hatustaan; heidän piittaamattomuutensa vaatii niitä.”

Don Paterson: Varjojen kirja

Tässä linkki Don Patersonin uusimman kokoelman Best Thought, Worst Thought aforismeihin.

Himo Nännikäinen kaipaa rakkautta

- Minne sinä olet menossa?

- Kirjamessuille puhumaan ihmisten viheliäisyydestä.

- Minusta sinun ihmisvihasi on laskelmoitua.

- Niin se onkin. Toivoisin vain, että ihmiset voisivat rakastaa minua pahimpien puolieni vuoksi.

- Ai jaa.

- Vähän niin kuin Ranska hyväksyi Camus'n, Sartren, Beckettin ...

- Sehän on valtion normimekanismi, syleillään pahat pojat vaarattomiksi.

- Olen niin kuin Houllebecq Ranskassa, Suomi ja suomalaiset eivät voi sietää minua. Mutta jos en voi saada rakkautta, vihakin kelpaa.

- Voi sinua, kirjailijana sinä elät harhaisessa maailmassa, kuvitelmissa.

- Miten niin?

- Et ymmärrä suhdettasi ympäröivään todellisuuteen. Ylikorostat omaa merkitystäsi.

- Mitä tarkoitat?

- Suurin osa suomalaisista ei ole koskaan kuullutkaan Himo Nännikäisestä saatikka lukenut sinun kirjoittamiasi kirjoja. Kirjallisuus elää marginaalissa.

- Paskat!

- Eikä tässä ystäväkritiikkien, hyvä veli-palkintojen ja apurahojen lilliputtimaassa kannata riehaantua juuri tunnustuksistakaan. Ellei ole valmis vastapalveluksiin tulevaisuudessa.

Puukkobulevardilla soi syrjäytyneiden blues

Innostuin ihan helvetisti, kun kuulin Kalle Aholan vedon Arto Mellerin Puukkobulevardista. Siinä on oikea henki ja Vaasankadun syke. Aholan baritoni soi rosoisesti ja tunnelma vetää vertoja Tuomari Nurmion parhaille vedoille; se voisi olla vaikka Tonnin stiflojen tai Oi mutsi, mutsin veli.

Tietenkin minun piti mennä tutkimaan Mellerin runoa lähemmin. Olin aika yllättynyt, kun huomasin, että laulusta oli tiputettu seuraavaat säkeet.

Ja sinisten somalien silmämunat
välähtelevät
katulyhtyjen alla kun ne veitsin selvittää välejään
Puukkobulevardilla:
kymmenen kiloa khatia, ja klaanien asiat
Joku huutaa haistavittuhuoraa,
porttarissa lorisee, puolikuu hukuttautuu lätäkköön
Puukkobulevardilla.

Tahdottiinko laulusta tietoisesti tehdä poliittisesti korrekti vai oliko unohdettujen säkeiden ynnääminen lauluun teknisesti mahdotonta? Vai oliko ratkaisu Kalle Aholan oma kannanotto? Vai vaativatko sitä Mellerin tekstien oikeuksienomistajat tai Otava? En tiedä. Odotan silti kovasti Kalle Aholan uutta leyä - niin lupaava tämä laulu on.

http://www.youtube.com/watch?v=cARoaNcvT4U

Seksistä kirjoittamisesta

Ostin Akateemisen kirja-alesta Jonathan Littellin loisteliaan ja hyytävän kirjan Hyväntahtoiset. Sen lukeminen sai minut kaivelemaan tietoa kyseisestä kirjailijasta. Sitä löytyi - ja löytyi myös huvittava uutinen, joka oli mennyt minulta täysin ohi: Jonathan Littell voitti vuonna 2009 arvostetun brittiläisen kirjallisuuslehden Literary Review'n jo pitkään myöntämän palkinnon vuoden surkeimmasta seksikohtauksesta kirjallaan Hyväntahtoiset.

Kirjoittaminen on vaikeaa, varsinkin seksistä kirjoittaminen. Seuraavassa Prix Goncourtin vuonna 2006 ja yli miljoonan myynnin saavuttaneen Jonathan Littellin hikistä vyörytystä

Una had stretched out on the bed of the guillotine; I lifted the lunette, made her put her head through it, and closed it on her long neck, after carefully lifting her heavy hair. She was panting. I tied her hands behind her back with my belt, then raised her skirt. I didn't even bother to lower her panties, just pushed the lace to one side and spread her buttocks with both hands: in the slit, nestling in hair, her anus gently contracted. I spit on it. 'No,' she protested. I took out my penis, lay on top of her, and thrust it in. She gave a long stifled cry. I was crushing her with all my weight; because of the awkward position – my trousers were hindering my legs – I could only move in little jerks. Leaning over the lunette, my own neck beneath the blade, I whispered to her: 'I'm going to pull the lever, I'm going to let the blade drop.' She begged me: 'Please, fuck my pussy.' – 'No.' I came suddenly, a jolt that emptied my head like a spoon scraping the inside of a soft-boiled egg.

Vuonna 2010 kirjallisen kyvyttömyyden kuninkuuden voitti Rowan Somerville toisella romaanillaan The Shape of Her. Muina ehdokkaina olivat

Freedom by Jonathan Franzen (4th Estate)
The Slap by Christos Tsiolkas (Atlantic Books)
The Golden Mean by Annabel Lyon (Atlantic Books)
Maya by Alastair Campbell (Hutchinson)
A Life Apart by Neel Mukherjee (Constable & Robinson)
Heartbreak by Craig Raine (Atlantic Books)
Mr Peanut by Adam Ross (Jonathan Cape)

Tuomarit vakuutettiin viime vuonna seuraavanlaisilla lauseilla:

'Like a lepidopterist mounting a tough-skinned insect with a too blunt pin he screwed himself into her.'

Kiitospuheessaan Somerville tiivistää koko sukurutsaisen saaren dilemman:

'There is nothing more English than bad sex,' said Somerville, whose first novel, The End of Sleep, was shortlisted for the Commonwealth Writers' Prize. 'So on behalf of the nation, I thank you.'

Guardianista löytyi vielä Rowan Somervillen Top10 hyvästä fiktiivisestä seksistä.

Moskovan valot

Me olemme menossa kohti totalitaarisia valvontayhteiskuntia. Ei ole muuta mahdollisuutta, ei ole muuta tietä näkyvissä. Niin avuttomia valtiot (esim. Venäjä ja USA) ovat itsemurhaterrorismin edessä.

Moskovan Domodedovon kentällä räjähti. Venäjän presidentti Medvedev julisti, että syylliset saadaan kiinni ja toimitetaan oikeuden eteen. Julistus on paradoksaalinen - miten sellaisen henkilön voi saada kiinni ja toimittaa oikeuden eteen, joka on räjähtänyt atomeiksi.

USA:n presidentti Bush nimitteli aikoinaan arabiterroristeja kasvottomiksi pelkureiksi. Mitä hän odotti? Mitä USA odotti? Jotain reilua sodankäyntiä (käsitteellinen mahdottomuus!)?

Toisen terroristi on toisen vapaustaistelija.

Aina puhutaan viattomista siviileistä. Miksi? Jos kansalainen tukee oman hallituksensa harjoittamaa politiikkaa vaikka Pohjois-Kaukasiassa tai Irakissa, hän ei ole yhtään sen viattomampi kuin saman valtion riveissä eturintamassa taisteleva sotilas.

Muistelen että John Reed kirjoitti kirjassaan Meksiko kapinassa siitä, että joskus ideologia on tärkeämpi kuin elämä. Itsemurhaterroristit toteuttavat juuri tätä ajatusta ja silloin elämänkunnioittajat ovat kusessa.

Uhoamisella, uhkailulla, asepullistelulla tai valvonnan lisäämisellä terrorismia ei kuitenkaan koskaan kitketä maailmasta. Jos se kitketään, se kitketään oikeudenmukaisuudella ja vähemmistöjen toiveita kuuntelevalla politiikalla - ja ratkaisemalla köyhyyden ongelmat ja hylkäämällä väkivaltaiset uskonnot.

Inspiroituneena

En ole nähnyt murheellisempaa miestä.
Sinä olet se väsynyt sotilas.

Jos graniittisen kiven läpi löisi
verisen kirveen,
niin sinä se olisit. Itkisit verta.

Sirkka Turkka: Nousevan auringon talo (1997)

Jo talvipäivä sinertää.

Jos löisi läpi graniitin jättimäisellä teräsnyrkillä,
kuolisi kansanedustaja tai virkamies.

Beckettin kalasääsken silmät näkevät:
missä on runoilija, siellä rakkautta, kuolemaa.

Kohta pimenee. Kohta. Kohta saapuu verinen saaga.

Lassi Kämäri: Talvipäivä (2011)

Ammattina: kirjailija

Minustakin olisi oikein mukavaa kuulua porukkaan, jota pidetään automaattisesti valtavana rikkautena ja voimavarana ja jolta on kiellettyä vaatia mitään.

Timo Hännikäinen: Marginalia

Tähän Timo Hännikäinen päättää mamu- ja hyysääjäkriittisen kirjoituksensa Monikulttuurinen noidankehä blogissaan. Koomisinta on se, että Hännikäinen kuuluu juuri sellaiseen porukkaan, johon hän halajaa - hän on kirjailija. Suomessa kirjailijoita pidetään automaattisesti valtavana rikkautena ja voimavarana - ja heiltä on kiellettyä vaatia mitään. Miksi?

Pieni ja hento ote

Pidin siitä mistä kerroit, ihmisestä joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä miten kerrot asioita tunteita
Pidän siitä mitä teet, teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki paitsi ne jotka tietää

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Dave Lindholm: Pieni ja hento ote / Aino 1982

http://www.youtube.com/watch?v=p5Rj2Y0rFUo

Veronmaksajana minulla on oikeus

Yhä useammin olen viime aikoina kuullut seuraavilla sanoilla alkavan uholauseen: Veronmaksajana minulla on oikeus ...

Sitä käyttävät yleensä vähän varakkaammat narsistiset kusipäät oman statuksensa nostattamiseen ja sillä tunnutaan perustelevan erilaisia pikkulaittomuuksia ja hieman poliittisesti epäkorrekteja lausuntoja.

Veronmaksajana on oikeus ajaa ylinopeutta, parkkeerata invalidipaikalle, julistaa rasistiset mielipiteensä maahanmuuttajista, tehdä verovilppiä, saada erikoispalvelua kirjastossa, kiilata ohi jonoissa, unohtaa lentokenttien turvamääräykset, ajaa päin punaisia, matkustaa pummilla jne.

Veronmaksajana, ex-kiekkoilijana ja Jokereiden juniorivalmentajana Tomek Valtonen oli myös vaatinut erikoiskohtelua ja kunnioitusta pysäköinninvalvojalta ja poliisilta Itäkeskuksessa. Lopuksi hän oli lakia halveksiakseen vielä luvannut parkkeerata jatkossakin samalle paikalle.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011011913029699_uu.shtml

Ei paljon naurata

On aika vaarallista, vai pitäisikö sanoa naurettavaa, lähteä opettamaan muille, mikä on huumoria. Tai miten, missä ja miten paljon sitä pitäisi annostella tai tarjota muille. Esittelen pari aikalaistodistusta kyseisestä lentohiekkaan astumisesta.

Toive: jättäkää huumori, nyt sitä on kaikkialla. Stradassa, A-studiossa, Ajankohtaisessa kakkosessa. Huumorista on tullut tilkettä, jätettä, light-levitettä - tuntuu ettei kohta kukaan usko asiaan, näkemykseen, leikkaukseen, tietoon. Huumori on simpukan sisällä, valmiina, ei sitä kannata mihinkään lisätä.

Kari Hotakainen Parnasson blogin kommenttiosastolla

Hieman kohtuuttomalta tuntuu, että meitä vaatii huumorin jättämään henkilö, jonka elämäntyö perustuu huumorin viljelemiseen. Koko Hotakaisen kirjallinen tuotanto on niin huumorilla ladattu, ettei kirjoista jäisi paljon muuta kuin kannet, jos niistä riisuisi huumorin pois. En osaa sanoa, miten Hotakainen itsensä kokee, mutta henkilönäkin hän on niin huvittava, että koko ajan sitä odottaa, että kohta tulee vitsikkyyttä - ja sitä kyllä tulee. Aina minua naurattaa, kun Hotakainen on televisiossa. Hotakaisella on huumorin pilkettä silmäkulmassa. Vaikea uskoa, että hän toivoisikin lukijoiden ottavan hänet vakavasti. Tosin juuri sehän on monien humoristien tragedia ja risti.

- Luitko sinä sen minun viimeisen?
- Luin.
- Tykkäsitkö?
- Oli se ihan hyvä.
- Hyvä?
- Niin...nauratti...
- Nauratti? Perkele! Vai nauratti! Jumalauta!

Tällaisen keskustelun kuulin kerran tulilla. Siinä eräs suomalainen humoristi pienessä humalassa tivasi lukijaltaan mielipidettä viimeisimmästä kirjastaan.

Hotakainen sanoo, että huumorista on tullut tilkettä. Saattaa olla niinkin, mutta niin on totuudestakin tässä paskanpuhumisen ja valehtelemisen keskustelukulttuurissa.

Toinen esimerkki on tahattoman huumorin yleismiehen Timo Hännikäisen äärimmäisen hauskasta Marginalia-blogista, josta sain idean ja ärsytyskipinän omaan antibloggaukseeni.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Huumorin penääminen on mennyt tolkuttomuuksiin. Sitä halutaan kaikkialle: taiteeseen, ajankohtaisohjelmiin, populaariin tietokirjallisuuteen, kouluopetukseen, you name it. Mutta minua ei naurata. Ei, koska kaikkialle tunkemalla huumori on häpäisty, raiskattu, latistettu. Sen rooli on sama kuin uutisten niin sanotun loppukevennyksen: laitetaan mukaan jotain kivaa, ettei katsoja vain pääse ahdistumaan. Sen tarkoituksena on varmistaa annoksen sulaminen, viestin perille meno, yleisön viihtyminen. "Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää," sanotaan, mutta kaiken pitää aina olla hauskaa. Meidät on turrutettu huumorilla niin tyystin, ettemme enää kykene ottamaan mitään vastaan ilman sitä. Niin kuin Hotakainen kiteytti: huumorista on tullut tilkettä.

Huumorin vaatiminen on tosikoiden hommaa. Suomalaisille huumori pitää työntää kurkusta alas suppilon avulla, ennen kuin he huomaavat jonkin olevan hauskaa. Vitsiä ei ymmärretä, jos sen kertoo vakavalla naamalla. Tämä kansa pitää Paavo Haavikon kaltaista satiirikkoa ryppyotsaisena ja Heikki Kinnusen kaltaista lähinnä traagista hahmoa koomikkona. Olen kai siinä epäsuomalainen, että tulen vain pahalle päälle, kun minulle tyrkytetään jotakin hauskana. Sen sijaan nauran helposti "väärissä kohdissa". Ei huumoria voi tehdä, se on itse asioissa. Jokainen suuri klovni luottaa lakonisuuteen.

Kaiken tämän selittelyn jälkeen Hännikäinen astuu heti omaan miinaansa. Hän yrittää naurattaa lukijaa nokkeluuksilla ja pikkuhauskuuksilla, jotka perustuvat toisten ihmisten loukkaamiseen.

Mikä pahinta, pelkkä hauskuus ei riitä, vaan on oltava pikkuhauska. Huumorissa ei saa olla terää, ainakaan ketään ei saa loukata. Ei ole mikään ihme, että Mikko Rimminen on niin suosittu kirjailija. Hänen proosatyylinsä on pikkuhauskaa barokkia, juuri sopivaa niiden makuun, joille Katri Manninen on liian rahvaanomaista ja oikea kirjallisuus liian raskasta.

Traagisinta näissä huumorin vastaisen taistelun ritareissa on se, etteivät he yleensä näe omaa koomisuuttaan maailman ja elämän kokonaisuudessa. He eivät tajua asioiden suhteita. He ovat sokeita omalle vitsikkyydelleen. He eivät osaa nauraa itselleen, he osaavat nauraa vain muille. He ulottavat dogmaattisuutensa huumorinkin alueelle. He vaativat huumorilta täydellisyyttä. He eivät katso peiliin.

Luoja meitä varjelkoon huumorin vastaisten ritarien ehdottomuudelta!

Mammutti

En tiedä, ketkä teistä ovat nähneet Lukas Moodysonin elokuvan Mammoth. En edes tiedä, onko se ollut levityksessä Suomessa. Elokuva kosketti minua väkevästi konstailemattomuudellaan ja ajankohtaisuudellaan. Se muistuttaa sekä rakenteeltaan että tematiikaltaan kovasti meksikolaisen Alejandro Gonzáles Iñárritun tekemää Babelia. Molemmat elokuvat ovat valaisevalla tavalla globalisaatiokriittisiä;  pyrkivät tuomaan esiin syitä ja seurauksia, rikkauden ja köyhyyden leikkauspisteitä sekä urakeskeisyydestä ja rakkaudettomuudesta seuraavaa problematiikkaa aikuisten ja lasten arkielämässä.

Moodysonin elokuvalle kuulemma buuattiin Berliinin elokuvajuhlilla. En käsitä miksi. Vai osuiko se liian lähelle?

Ai mistä Moodysonin elokuva tuli mieleen?

Helsingin Sanomissa (HS 15.1.2011) oli Merituuli Saikkosen kirjoittama liikuttava juttu filippiiniläisistä sairaanhoitajista, jotka ovat työskennelleet Hyksissä nyt yhdeksän kuukautta. Miten vähään nuo naiset olivat tyytyväisiä! Ja miten positiivinen oli heidän asenteensa! Vain "ero lapsista tekee Suomessa elämisestä raskasta. Itku tulee vähintään kaksi kertaa viikossa. Jouluna se ei lakannut lainkaan".

Työskentelyllään täällä naiset kustantavat mm. lastensa opinnot, auttavat muita sukulaisia, keräävät rahaa isän munuaisleikkaukseen ja maksavat lääkkeitä.

Moinen epäitsekkyys vetää nöyräksi.

Moodysonin Mammothissa filippiiniläinen nainen on lastenhoitajana New Yorkissa. Hoitolapsen äiti on kirurgi ja isä pelikonefirman innovaattori. He ovat ulkoistaneet vanhemmuuden kätevästi  filippiiniläiselle. Lastenhoitajan omat lapset taas ovat samaan aikaan jossain Manilan slummissa mummon väljässä hoidossa ja suuressa köyhyydessä. Väärinkäsitysten ja ikävästä johtuvien tekojen seurauksena filippiiniläisen vanhempi lapsi ajautuu sitten valkoisen pedofiilin kynsiin.

Suomessa työskentelevät filippiiniläiset naishoitajat toivoisivat saavansa töitä Hyksistä pysyvästi. He haluaisivat tuoda myös perheensä Suomeen. Toivottavasti onnistuu. Suuret ikäluokat ja Suomi tarvitsevat ammattitaitoisia ihmisiä.

"Tämä vaikuttaa ihanalta maalta elää."