torstai 7. helmikuuta 2013

Ulostettu todellisuus

Hyvät lukijat,
 
Kun Ylioppilaslehti täytti sata vuotta juhlistavat päätoimittaja Vappu Kaarenoja ja toimittaja Aurora Rämö lehden kunniakkaita perinteitä matkustamalla Turkuun bussilla. Matkalla he väänsivät tortut housuunsa ja kirjoittavat siitä lehteen raportin ”Paskoimme housuun bussissa Turkuun”. 

Eläköön tutkivan journalismin parodia! 

Blogissaan Timo Harakka provosoituu ylistämään paskahousuja. Kerta ei ole Harakalle ensimmäinen. Nyt paska on ulostettu teatterin lavalta journalismin puolelle. 

Saanen esittää muutamia oletuksia, miksi Harakka niin ylitsevuotavasti onnittelee kakkajutusta: 

1.       Harakalla on edelleen trauma siitä, että hän ei ollut mukana historiallisessa Jumalan teatterin paskanheitto-operaatiossa Oulussa.

2.       Harakka on solidaarinen Ylioppilaslehden pseudoradikaalille toimittajaeliitille, maamme parhaille tytöille ja pojille.

3.       Harakka on kotoisin Äänekoskelta.

4.       Harakka alkaa lähestyä ikää, jossa palataan anaalivaiheeseen.

5.       Toiset tykkää ykkösestä, toiset kakkosesta.

6.       Harakka on lukenut Thomas Mannia.

7.       Harakka uskoo olevansa osa Suuren Provokaation Jatkumoa.

8.       Harakan mielestä irvailun pitää olla tyylitöntä onnistuakseen.

9.       Harakka on Suomen Hunter S. Thompson, gonzo-reportteri, joka pelaa kovaa peliä.

10.   Harakka muistelee romanttisella haikeudella omia sankariaikojaan ja näkee paskisten kakkakepposessa oman kuvansa.

11.   Harakka on ironikko.

12.   Harakan journalistinen credo: "historia on meidät vapauttava". 

Saa tulla pyyhkimään, Timo Harakka!

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Mammutti puhuu

Otteita Jörn Donnerin omaelämäkerrasta Mammutti:

"Kyseenalaistaminen on välttämätöntä. Mutta Suomessa kaikki, joilla voisi olla jotakin sanottavaa, tuntevat toisensa eivätkä halua pahoittaa toistensa mieltä. Hyvä veli ja hyvä sisko -verkostot toimivat hyvin."

"Suomi on umpeen korruptoitunut maa, mutta ei rahalla, vaan ystävyydellä ja suhteilla."

PS. Olen yllättynyt aforismikilpailun suosiosta. Kiitos tähänastisista aforismeista.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Lassi Kämäri -palkinto

Lassi Kämäri järjestää joka vuosi valtakunnallisen aforismikirjoituskilpailun.
 
Kilpailu on avoin kaikille. Kukin kirjoittaja voi osallistua kilpailuun yhdellä ennen julkaisemattomalla aforismilla. Aforismin aihe on vapaa.
 
Lähetä aforismisi sähköpostilla osoitteeseen kamari.lassi@saunalahti.fi viimeistään 17.4. 20XX
 
Vielä nimeämätön raati valitsee parhaan aforismin. Raadin puheenjohtajana toimii kirjailija, aforistikko Lassi Kämäri.

Kilpailun tulokset julkistetaan Suomen Aforismipäivänä 18.4. 20XX klo. 12.00 Lassi Kämärin blogissa Loistava puhallus.

Lassi Kämäri -palkinto tullaan jatkossa jakamaan vuosittain Suomen Aforismipäivänä 18.4.20XX klo. 12.00.
 
Kilpailussa jaetaan seuraavat palkinnot: Paras aforismi, palkinto 10 euroa ja kunniamaininta. Mahdolliset muut palkittavat, kunniamaininta. Kilpailuun osallistumisesta mahdollisesti aiheutuvia kuluja ei korvata.
 
Lisätietoja kilpailusta ei anneta.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Piiri pieni pyörii

Suomi on pieni maa. Kun Suomessa jaetaan kirjallisuuspalkinto, palkintoehdokasta ei enää erota palkintoraadin jäsenestä. Tänään raadissa, huomenna ehdokkaana. Niin pieni maa Suomi on. Eikä se tietenkään ole kenenkään mielestä eettisesti mitenkään arveluttavaa. Motiivit ovat puhtaat: tarkoitus on vain mainostaa ja lisätä kirjojen myyntiä.

Esimerkistä käy vaikka tämä Runeberg-palkinto. Tommi Melender on liputtanut avoimesti ja superlatiiveja säästelemättä Jaakko Yli-Juonikkaan kirjan puolesta omassa blogissaan. Kun hän sitten yht'äkkiä istuu palkintoraadissa, jossa Yli- Juonikkaan Neuromaani on palkintoehdokkaana, syntyy hieman hämmentävä tilanne, aivan kuin edettäisiin käsikirjoituksen mukaan. 

Näin Melender Neuromaanin takakannessa:

"Kaunokirjallinen peilisali, kummitusjuna ja vuoristorata, totaalisuutta hipova mestarityö neurologisen realismin saralla. Neuromaanin jälkeen suomalaisen proosan on hiukan vaikeampi olla entisensä."

Ja kun kirjailijakollegat vielä profetoivat facebookissa, että " kyllä Neuromaani voittaa, jos Melender saa päättää".

Vaikuttaa siltä, että samat henkilöt kirjoittavat nykyään kirjat, kritisoivat kirjat, istuvat apurahalautakunnissa, säätiöiden hallituksissa ja palkintoraadeissa, ovat palkintoehdokkaina, kirjoittavat kolumnit kirjallisuuslehdissä ja muissa lehdissä, istuvat Kirjailijaliiton luottamustehtävissä ja julkaisevat kirjojaan monissa eri kustantamoissa. Eikö mikään riitä? Missä piileskelevät itsekritiikki tai suhteellisuudentaju? Eikö kirjailijoilla ole ylityökieltoa? Eikö kirjallista työtäkin voisi jakaa laajemmalle joukolle?

Kirjojen luku-urakka lienee pelkkää teatteria, joten onnea voittajalle, ja näyttelijöille.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Turkan saapasnahkatornit

Olen lueskellut Turkan Selvitystä oikeuskanslerille.  Kirja on kestänyt hyvin aikaa, sen hurjuus ja kiihko vievät edelleen mennessään.

Pari nostoa kirjasta.
Oli huvittavaa lukea vertailun vuoksi Jouko Turkan ajatuksia Kari Suomalaisesta, kun Janne Virkkunen vasta ylisti Kari Suomalaista kaikin mahdollisin superlatiivein Hesarissa.
"Se suuri pilapiirtäjä joka rinnastelee itseään klassikoihin ja ylpeilee samalla sitä että hänellä on yhtä huono maku kuin nykyisellä presidentillä. Itse asiassa se ei ole muuta tehnyt kuin lyönyt lyötyjä ja lempinyt presidenttejä. Naamaansa se tyrkyttää joka paikkaan: marisee ja aukoo suutaan kuin kumilelu. Ja minä luulin että semmoisen miehen tyttärestä tulisi näyttelijä."
Varsin apokalyptinen ja rehevä on Turkan kuvaus Suomen eduskunnasta. Siinä Turkka kuvittelee isän ja pojan todistamaan ja toteuttamaan mahtavaa näkyä: kun kaikki kansanedustajat hirtetään ja lopulta koko rakennus poltetaan konjakin, veren, oksennuksen, paskan, kusen ja tuskanhien velloessa sotkuisissa kulisseissa.
"Eiväthän ne ensin usko että siinä on heille hirsipuu tekeillä. Kun se selviää me olemme jo keräämässä kravatteja ja punomme niistä köyden. Reippaimmat alkavat hyppiä ikkunalaudoille ja minä käyn repimässä ne persuksista alas ja hirtän. Ne hyvästelevät ja halaavat seuraten koska tulen ja tönäävät rakkaimpansa hirteen ensin; siveimmätkin kansanedustajat alkavat huutaa enkö raiskaisi heitä ensin. Sehän olisi niin tapaistani: ehkä he luulevat siten ostavansa henkensä tai luontoni menevän."
En ole aiemmin tajunnut että Turkan kirjojen  hengästyttävät vyörytykset ovat selvästi sukua Aleksis Kiven Simeonin ”saapasnahkatorninäyille”.
"Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista touvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maa-kotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: »Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä». Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka hellitin kädestäni, ja taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. - Siinä matkani synkeä ja totinen tosi."

lauantai 17. marraskuuta 2012

Kirjallisuuden viimeinen mannekiini

Olen ihaillut Juha Seppälän kirjallista ilmaisua lähes alusta asti ja joka kerta hänen uuden kirjansa julkaisu on minulle TAPAUS. Riemulla olen ne hankkinut hyllyyni – ja tulen hankkimaan varmasti jatkossakin.

Voisin tietenkin raapustaa nyt jotakin tyhjänpäiväistä Seppälän kirjojen muodosta, ilmaisusta, sisällöstä tai tematiikasta. Voisin vertailla häntä edesmenneisiin suomalaisiin kirjailijoihin, voisin pudotella nimiä, voisin näyttää sivistystäni, mutta jätän tällaisen jaarittelun ja itsekorostuksen yliopistojen hautomot läpikäyneille ja kirjallisuudentutkimuksen oppirakenteisiin nojaaville ääliöille ja kirjallisille broilereille, joita kustantamot ja media kuskaavat keinovalosta julkisuuteen valmiiksi marinoituna ilmatiiviissä pakkauksissa.
Mistä sitten kirjoitan?
Kirjoitan Seppälän asenteesta. Se on niin kova, ehdoton ja uljas.
Seppälä on kirjailija. Hän kirjoittaa kirjoja. Se on kirjailijan tehtävä. Seppälä puhuu kirjojensa kautta. Hän ei selittele jälkeenpäin jossain vitun Voimalassa, mitä hän kirjallaan on tarkoittanut. Hän ei lähde mukaan tähän pelleilyyn, jossa kirjailijasta, kirjoittavasta ihmisestä, yritetään tehdä väkisin puhetyöläistä. Hän ei nouse lavalle ihmisten toljotettavaksi lukemaan pätkiä proosateoksestaan. Hän ei anna haastatteluja. Hän ei suostu olemaan öljyä kirjallisen markkinakoneiston rattaissa, joissa kirjailijat kävelevät nykyään vaikka käsillään, jos joku keksii pyytää.
Milloin kustantajat muuten keksivät ulkoistaa kirjan myynninkin kirjailijoille? Kai se on halvempaa taluttaa kirjailija messuille kuin ostaa koko sivun mainos Hesarista?
En tunne Seppälää, mutta tunnen kuitenkin.  Olenhan lukenut kaikki Seppälän kirjat. Ja se riittää.
Fidel Castroa kutsuttiin joskus sosialismin viimeiseksi mannekiiniksi, voisiko Juha Seppälää kutsua samalla logiikalla kirjallisuuden viimeiseksi mannekiiniksi. (Tämä ei ole mikään poliittinen kannanotto.)
Tällä viikolla julkaistiin tieto vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokkaista.  Aika pian sain lukea Aamulehdestä mieluisan uutisen.

Ja aika vaikea on nähdä Juha Seppälää missikisoja muistuttavissa Finlandia-sulkeisissa jatkossakaan.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Jäätävä hehku

Paavo Haavikko totesi, että kirjoittavia ihmisiä kohdellaan Suomessa välillä sikamaisesti. Saman on todennut monesti blogissaan Hannu Helin.
 
Minun lajityypissäni ei juuri näkyvyyttä saa kirjalleen. Sitä en valita, itsehän olen lajityyppini valinnut.  Mutta minulla on silti oikeus saada asiallinen vastaus tarjoamaani materiaaliin, varsinkin kun kyseessä on yhteiskunnan varoilla toimiva verkkolehti Kiiltomato.

Lähetin ensimmäisen viestin 6.6.2012 Kiiltomadon päätoimittajalle Karo Hämäläiselle:

Hei Karo Hämäläinen/Kiiltomato 

Toinen kokoelmani Hullun paperit on ilmestynyt. Esikoiskokoelmani Loistava puhallus arvosteltiin Kiiltomadossa. Mahtaisitko nyt löytää kriitikkoa kirjalleni? Jos löytyy, voisin lähettää kirjan suoraan kriitikolle. 

Ystävällisin terveisin,
Lassi Kämäri” 

Kun mitään vastausta ei kuulunut, lähetin toisen viestin 19.6.2012: 

Eräs Kiiltomatoon arvostellut kriitikko kehotti kääntymään sinun puoleesi: ” Kiiltomato olisi kyllä oiva paikka jonkun arvioida kirjasi. Otapa yhteyttä suoraan päätoimittaja Karo Hämäläiseen karo.hamalainen@gmail.com, hän tietää parhaiten Kiiltomatoon tilattavien arvioiden tilanteen ja sen, löytyisikö avustajista sopivaa kriitikkoa.” 

Toiminko jotenkin epäkorrektisti? 
 
Yt,
Lassi Kämäri”  

”Et suinkaan”,vastasi Karo Hämäläinen. Siinä kaikki. Ei lupauksia, ei selittelyä, ei perusteluja. Ei yhtään mitään.  

Nyt on 5.11.2012  ja asia lienee unohdettu, haudattu. Luin eilen uusinta Suomen Kuvalehteä ja törmäsin Karo Hämäläisen kirjan jättimainokseen. Ja alkoi vituttaa, vituttaa rankasti, kun kirjani saama ignorointi muistui mieleeni. 

Miten paljon tällaisten kirjallisten sadistien ja kulisseissa suhmuroijien pitää antaa kahmia valtaa? Mikä heille riittää? Hämäläinen on palkkatyönsä lisäksi vielä WSOY:n ja Tammen kirjailija, Kiiltomadon päätoimittaja, Suomen Kuvalehden kriitikko ja Finlandia-palkintoraatien jäsen. Ja ties mitä muuta? Eikä hän ilmeisesti näe asiassa mitään ongelmaa?

Jos Karo Hämäläinen olisi kiinnostunut jääkiekosta, Kalervo Kummola jäisi kakkoseksi.

Kiiltomato julistaa etusivullaan: "Kiiltomato etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota." En tiedä, onko Karo Hämäläinen tutustunut kirjaani, tuskin. Hänen mielestään se ei ainakaan ansainnut Kiiltomadon hehkua tai huomiota.

Toivottavasti Karo Hämäläinen ei kohtele muiden ihmisten kirjoja yhtä sikamaisen välinpitämättömästi Kiiltomadon päätoimittajana.

torstai 1. marraskuuta 2012

Virvelöintiä

Googlettaminen on virvelöintiä - koskaan ei oikein tiedä mitä sieltä nousee. Nyt nousi lukija, lempisaaliini.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Tuiki, tuiki, tähtönen

Minua on pitkään huvittanut HS:n älykköraati, joka esiintyy kaikkien alojen asiantuntijana ja majakkana pimeydessä seilaavalle kansalle.

Tällaiset raadit ovat todellisia narsistihaaveja.

Voiko ihminen enää pahemmin menettää suhteellisuudentajuansa? Aivan kuin raatiin kuuluminen tekisi jostain itseensä ihastuneesta ja imarrelusta muuta kuin paskanpuhumisgeneraattorin.

Ajattelin kirjoittaa raadista jotakin, mutta kun etsin Karkaman toimittaman älymystökirjan nimeä googlella, löysin aika pätevän oman vanhan blogaukseni aiheesta.

Siihenaikaan en ollut vielä persona non grata, kuten utelias lukija voi kommentoijista todeta.

torstai 25. lokakuuta 2012

Pieni kreikkalainen sarja

Voi luoja, miten kutsuvasti bouzoukit soivat.

Pane käsi kaulalleni, tanssitaan sirtakia aamuun asti.

Vielä lasillinen ouzoa, kreikkalainen ystäväni.

Sanot minun hengitykseni tuoksuvan anikselle, vaikka omasi tuoksuu penikselle.

Millainen on sinun seireeniesi laulu?

Tämä rohkeus, tuhlausta, jos et lainkaan pelkää.
Emme vaihda enää sanaakaan. Muuraamme tiiliä hiljaisuuden muuriin.
***
Uima-altailla ihmispalvaamot, aurinkotuoleissa ritilät.
Pieni tuulen viri, kuin enkelin henkäys helvetissä.
Keskiluokan työstä rikkaiden ja köyhien rusketus.
Niin lähellä siintävät Albanian vuoret, niin syvälle porautuu paimenpojan totinen katse.
Satamassa ruosteinen tankkeri Nikos Kazantzakis, kirjailijan kaima, jonka nimeä ei kukaan osannut koulussa kirjoittaa.
Mennyt elämä, pullollaan tällaisia typeriä katkelmia ja muistikuvia.
***
Kirjoittamisen rajattomat maisemat: maat, meret ja taivaat.
Mustat pääskyset valkoisten marmoripylväiden seassa, vaihtavat alati välimerkin paikkaa.
Ripaus epätoivoa, ääntä ja vimmaa, ja pääsen perille.
***
Saisinpa palasen tätä valoa mukaani.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Yksinäinen sheriffi saa hullun paperit

Aleksi Ahtolan arvostelu Hullun papereista, Kulttuurivihkot 4-5/2012:

Lassi Kämäri on suomalaisen nykyaforismin eräitä tunnetuimpia nimiä. Vuonna 2005 ilmestynyt esikoiskokoelma Loistava puhallus – lauseita (Kustannusliike Susi) nousi kustantajana toimivasta, pikkuruisesta nyrkkipajasta huolimatta myyntimenestykseen. Siviiliammatiltaan Lassi Kämäri toimii eduskunnan kirjaston tietopalvelusihteerinä ja hänen harrastuksiinsa kuuluvat blues, blogin kirjoittaminen, pernod, kitaransoitto ja tietysti kirjallisuus.
 
Kämäri on kerännyt materiaalia toiseen kokoelmaansa raamatulliset seitsemän pitkää vuotta. Kokoelmassa on kolme eri sarjaa: ”Lauseita satunnaisessa järjestyksessä”, ”Teeskentelemisestä” ja ”Yksinäinen cowboy”. ”Lauseita satunnaisessa järjestyksessä” on nimensä mukainen aforismisarja satunnaisessa järjestyksessä. ”Teeskentelemisestä” ja ”Yksinäinen cowboy” taas ovat sarjallisia kokeiluja, joissa kirjoittaja pyrkii tietynlaisen eheän kokonaisuuden aikaansaamiseen. 

Ja totta kai, Kämärin esikoisen tapaan, kirjassa on paljon pysäyttävän hyviä aforismeja. Hykerryttävä on kysymys: ”Milloin eduskunta siirretään Kiinaan tai Intiaan tuotantokustannusten säästämiseksi?” Monet aforismit kritisoivat rohkeasti kirjallisuusinstituutiota: ”Kirjailija muuttuu poliitikoksi, jos hän yrittää miellyttää lukijaa” tai ”Jos kirjoja kopioitaisiin yhä käsin, määrä vähenisi ja laatu paranisi”. Mukana on myös paljon tuoreita oivalluksia, kuten ”Toivotuimmat pannan alulle pipetillä” tai ”Luottotieto on valtaa”. 

En pitänyt siitä, että kirjassa monet lauseet ovat saaneet selviä vaikutteita muiden julkaistuista aforismeista. Esimerkiksi: ”Moni unelmoi palasta maata. Se unelma kyllä toteutuu.” Kämärin aforismi on huomattavasti heikompi kuin tiedostamaton esikuva Erno Paasilinnan aforismi ”Ruumisarkku on täällä monen köyhän ensiasunto”. Tämä on vain yksi esimerkki. Lassi Kämärin kaltaisen rehellisen miehen ollessa kyseessä en tietenkään epäile tietoista plagiointia, mutta toivoisin silti enemmän itsekritiikkiä. Toisaalta, jopa Samuli Parosen tunnetuin lause ”Maailma on sana” lienee tiedotonta lainaa aiemmin julkaistusta Kalevi Seilosen säkeestä. 

Muuten Villin Lännen tunnelmissakin liikkuva kokoelma tuo mieleeni Lassi Kämärin ystävän ja esikuvan Erno Paasilinnan lempielokuvan Sheriffi (High Noon). Fred Zinnemannin vuonna 1952 ohjaamassa western-klassikossa Gary Cooper näyttelee pikkukaupungin sheriffiä, jonka rohkeus ja moraali ovat niin kovaa tasoa, että se lähentelee sulaa hulluutta. Kukaan ei suostu auttamaan rosvojoukon uhatessa, eikä sheriffi suostu edes pakenemaan rosvojoukon edessä. Lopulta hän kohtaa yksin rosvot, tai ainakin melkein yksin. 

Hullun papereiden monet lauseet pilkkaavat armotta kriitikkoja, apurahanantajia ja ylipäätään kirjallisuusinstituutiota. Viisaana tätä taktiikkaa ei voi missään tapauksessa pitää, mikäli päämaali on hyvissä arvosteluissa ja apurahoissa. Kämärin motiivina lienee, harvinaista kyllä, yksinomaan sanomisen halu. Rohkeutta sheriffillä riittää ja revolverin tarkkuuskin on parhaimmillaan hyvä. Jotenkin kuitenkin kokoelman luettuaan tulee sellainen olo, että panoksia on vielä jäljellä ja jopa säästössä, eli jatkossakin saattaa ruuti palaa ja paukkua.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Naamiot riisuvia lauseita


Jaakko Mikkola kirjoittaa Hullun papereista Turun Sanomissa (17.10.2012) seuraavasti:

Aforismi on puhjennut Suomessa uuteen kukoistukseensa.

1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä laajempaa huomiota herättivät lähinnä muiden kirjallisuudenlajien parissa meritoituneiden tekijöiden kokoelmat. Esimerkiksi Paavo Haavikon, Mirkka Rekolan ja Erno Paasilinnan aforistiset kokoelmat ovat kestäneet aikaa hyvin, mutta rinnalle on tullut ilahduttavan paljon pienten kustantamojen julkaisemaa nykyaforismia. "--"

Lauseita keltaisten lehtien ajasta
Hullun paperit on espoolaisen Lassi Kämärin toinen teos. Kämäri kirjoittaa ’lauseita’, kuten hän itse tekstejään nimittää. Kirjailijan esikoinen Loistava puhallus (2005) herätti paljon positiivista huomiota. Kokoavana teemana Kämärin lauseilla ovat yksilön ja yhteiskunnan suhde sekä taidemaailman tekopyhyys ja kaupallisuus.

Kämäri hallitsee pelkistämisen yhteen lauseeseen. Lauseet toimivat osana sarjaa, mutta myös itsenäisinä. Joukossa on todellisia helmiä, jotka vielä nostavat itsensä – kaikkinensa varsin laadukkaan – tekstimassan yläpuolelle.

”Olemme päättäneet tuhota maapallon./ Se on demokraattinen päätös” on painava mietelmä, joka ilmentää aikamme ristiriitoja, tarjoamatta ilmeisiä ja helppoja vastauksia. Demokratia on kokeilluista valtiomuodoista epäilemättä inhimillisin, vakauttavin ja paras, mutta tällaiset pelkistykset huomauttavat sen olevan myös enemmistön tyranniaa. Mietelause on Kämärin kokoelmaa hyvin edustava. Teoksen sävy on vastahankainen, se puhuu yksilön oikeuksista (ja velvollisuuksista) ja vastustaa ihmisen katoamista ’keneksitahansa’, Martin Heideggerin laumasieluisuuden käsitettä lainatakseni.

Kämäri asettaa rinnakkain nykyisen taide- ja kirjallisuusmaailman sekä menneen ajan, jolloin kirjallisuuspuhetta ei vielä käyty ekonomian käsitteillä. Yksi taidokkaimmista tällaisista viittauksista on tehty muuntelemalla Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä  -kokoelman nimi muotoon: ”Lehdet, kaikki heidän keltaisuutensa”. Mietelmä säteilee vähäeleisyydessään laajalle.

Se puhuu nykyajan kaupallisuudesta, mutta myös osoittaa 2000-luvun olevan eräänlainen kulttuurin rappiokausi, ’keltaisten lehtien’ aika.

Espoolaisen lauseiden keveän ulkokuoren taakse kätkeytyy painava sisältö. Juuri tällaisen vaikutuksen mietelause saa aikaan parhaimmillaan.

torstai 4. lokakuuta 2012

Pimeitä huoneita


Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on kuollut. Tapasin hänet vain pari kertaa. Suhteemme oli pelkästään ammatillinen. Silti olen järkyttynyt.
 
Miksi olen niin järkyttynyt? 

Koska kykenin vihdoinkin, vuosien jälkeen, solmimaan uuden yhteistyösuhteen Parnassoon ja Papinniemeen – ja olin siitä kovasti iloinen. Ja miten vaivatonta ja jämptiä työskentely ja asioista sopiminen Papinniemen kanssa oli! Hän oli kirjailijaa kannustava persoona. Hän osasi myös itse innostua ja haltioitua kirjallisuudesta, musiikista, teatterista. Se on aikuiselle ihmiselle harvinainen lahja. 

Jarmo Papinniemi osoitti myös mielestäni rohkeutta ja suoraselkäisyyttä julkaisemalla sarkastis-makaaberin sarjani Seppelenauhoja aforistikon haudalle, joka koostui kustantamoilta saaduista hylsyistä ja muistokirjoituksista - ja minkä Papinniemi nimesi yllättäen runoksi! 

Kun Reko Lundán kuoli, kirjoitin tuntemuksiani tuoreeltaan blogiini. Hänkin oli nuori mies, valonkantaja, jonka parhaat luovuuden vuodet olisivat olleet vasta edessäpäin. Sama pätee Papinniemeen: hän oli valonkantaja, joka valaisi pimeitä huoneitamme.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Tue sivistynyttä ihmistä

Pienet ja ristiriitaiset uutiset ovat kiinnostavia.

New Yorkin metrossa on aloitettu juutalaisten masinoima kampanja:

"Missä tahansa sodassa sivistyneiden ihmisten ja villien välillä, tue sivistynyttä ihmistä. Tue Israelia. Kukista Jihad."

Aika pelottava pyyntö!

Varsinkin kun pyyntö esitetään sivistyneiden ihmisten maassa, joka tuhosi kokonaisen intiaanikulttuurin, rahtasi orjia Afrikasta ja tappaa nytkin uuskolonialismin ja kansallisen edun nimissä talossa ja puutarhassa.

Eikös tämän sivistyneen ihmisen saksalainen modifikaatio yrittänyt hävittää toisessa maailmansodassa juutalaiset tästä maailmasta?

Keksiiköhän suomalainen pysähtyneistö lähitulevaisuudessa jotakin yhtä typerää ja raflaavaa? Ehkä jonkun konservatiivin hautakammion pölyttyneistä papereista voisi löytyä vastaava sitaatti oman älyn säihkyväksi korvikkeeksi.

Toisaalta taas Ruotsista kuuluu kummia. He ovat lähteneet tukemaan villien identiteettiä ja henkistä loukkaamattomuutta poistamalla rasistiset Tintti -sarjakuvat kirjastoista. Siinä taas täydellinen ylilyönti, joka loukkaa sekä sananvapautta että tukee sensuuria. Mihin tällainen tie lopulta veisi? Koko länsimaisen kirjallisuuden poistamiseen kirjastoista?

tiistai 21. elokuuta 2012

Vääriä maailmankuvia

Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa isänsä seikkailuista politiikan maailmassa. Retkihän oli täynnä pelkkiä pettymyksiä, alamäkeä. Eikä Saarikosken tendenssirunouskaan ole kestänyt aikaa.

Itse olen kuitenkin kiinnostuneempi lyyrisestä kuin poliittisesta Saarikoskesta.

Saarikoski oli Suomessa ensimmäinen ja oikeastaan viimeinen (ellei Arto Paasilinnaa lasketa)kirjallinen julkimo, jonka edesottamuksia ja toilailuja keltainen lehdistö seurasi silmä kovana. Ja huoraaminen näyttää jatkuvan kuolleenakin. Nyt Saarikosken elämää kauppaavat lähimmät ihmiset, Saska Saarikoski, Tuula-Liina Varis, Mia Berner, Sirkka Garam, Pekka Tarkka jne.

Siinä on jotakin hyvin vastenmielistä. Saarikoskesta kirjoitettu paljastuskirjallisuus on estetisoitua journalismia, mukamas eettisempää ja puhtaampaa.

Omassa blogissaan Timo Harakka kiitteli Saska Saarikosken kirjoitusta. Sinetiksi hän julkaisi oman kotijeesuksensa Kari Kontion "muistokirjoituksen" Halvaantuneiden messiaan kärsimys ja kuolema vuodelta 1983.  Provokatiivisessa muistokirjoituksessaan Kari Kontio esiintyy yhden miehen tuomioistuimena ja profeettana, joka mitätöi erityisesti Pentti Saarikosken saavutukset ja ennustaa muidenkin aikalaisten väärien maailmankuvien kaatumisen.

Samanlaiseen ennustukseen pystyisin minäkin. Tuomitsisin uusliberalistisen nykymenon. Aika hoitaisi loput. Pitäisi vain löytää jostakin Arno Kotron ja Timo Harakan kaltaisia lojaaleja ystäviä kilvenkiillottajiksi ja ennustuksen ylistäjiksi. (Kontio ilmeisesti osasi myös kuolla oikeaan aikaan kuten Saarikoskikin.)

Ihmettelen muuten, kenen mandaatilla tämä eksynyt tutkapari Timo Harakka & Anna Kortelainen tuottaa edelleen tätä kirjallista myötähäpeää intohimottomien ja mielikuvituksettomien vieraidensa kanssa parhaaseen katseluaikaan. Onko Suomi tosiaan näin pieni maa?

maanantai 20. elokuuta 2012

Jouset kuoppaisella tiellä

"Esa-Pek­ka Sa­lo­nen sai ai­kaan ki­van ke­sä­kes­kus­te­lun hauk­ku­mal­la kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri Paa­vo Ar­hin­mäen jon­kin­lai­sek­si kult­tuu­rin vi­hol­li­sek­si. Liian va­ka­vas­ti Sa­lo­sen pu­hei­siin ei kan­na­ta suh­tau­tua: ka­pel­li­mes­ta­ri oli ää­nes­sä omas­sa asias­saan. Hän ha­luaa klas­si­sel­le mu­sii­kil­le li­sää ra­haa ja ar­vos­tus­ta, ja sii­hen hä­nel­lä on täy­si oi­keus.

Sil­ti Sa­lo­sen huo­li klas­si­sen mu­sii­kin ase­mas­ta Suo­mes­sa tun­tui hiu­kan hu­vit­ta­val­ta. Esi­mer­kik­si Sa­lo­sen ny­kyi­ses­sä ase­ma­maas­sa Bri­tan­nias­sa klas­si­nen mu­siik­ki on syr­jäi­ses­sä mar­gi­naa­lis­sa ver­rat­tu­na Suo­meen. Kun Bri­tan­nia ha­luaa juh­lis­taa it­seään – ku­nin­gat­ta­ren 60-vuo­tis­juh­lis­sa tai olym­pia­lai­sis­sa – sin­fo­nia­or­kes­te­rit ve­te­le­vät jou­sia kor­kein­taan taus­tal­la. Pää­osan vie­vät Paul McCart­ney, El­ton John, Mr. Bean ja Ja­mes Bond."

Saska Saarikoski: Muumimamma ja Mannerheim/HS 19.8.2012

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Kriitikko virkistyy

"Vir­kis­tää lu­kea es­seis­tiä, jo­ka ei tar­vit­se apu­pyö­rik­seen 1800-lu­kua tai lä­him­mäi­se­nin­hoa. Er­no sei­soo tuu­les­sa yk­sin."

Juhani Karila/Printataan Ernoa Stoccan seinään/HS 14.7.2011

Osuva ja terävä nälväisy aikalaisille. Eikä apupyöräesseistien jäljittämiseen tarvita intiaania.

Yksinäisyys ja uhma on kestänyt aikaa komeasti. Hämmästyttävä suoritus kirjoituskokoelmalta, jonka kutsuminen esseekokoelmaksi lähinnä huvitti Ernoa.

Eilisen miehet

"Onko romantiikkaa vielä olemassa vai onko se kirjallisuushistoriaa?

Heinen vastustamaa yhteiskunnallista romantiikkaa ainakin on. Jussi Halla-aho ja Antti Nylén ovat nykyajan konservatiivisia romantikkoja. He ovat poleemisia mielipidekirjoittajia, raivon miehiä. Heidän radikaaliutensa on tarkemmin tarkasteltuna pelkoa maailman muutoksen edessä, romanttista tähyilyä kuvitteelliseen menneeseen, jossa kaikki muka oli paremmin. Kuten 1800-luvun romantikot, hekin haikailevat takaisin uskonnolliseen tai nationalistiseen yhteisöllisyyteen, jota liberaalit ihmisoikeudet ja “valistuksen järjenpalvonta” uhkaavat.

Nykyajan romanttista kaunokirjallisuutta ovat esimerkiksi fantasia ja spekulatiivinen fiktio. Mutta ovatko ne välttämättä yhteiskunnallisesti konservatiivista kirjallisuutta? Eivät, lajityyppi ei vielä tee teoksesta menneeseen kurottavaa hourailua. Fantasia voi olla myös kritiikkiä, eteenpäin katsovaa allegoriaa nykyajasta. Halla-ahon ja Nylénin suosikkiteos Taru sormusten herrasta on toki keski-aikaan pysähtynyttä, romanttista arvomaailmaa heijastava, uskonnollinen ja lähes rasistinen teos..."

Jarkko Tontti Heinrich Heinen Romantiikan koulun kritiikissä Kiiltomadossa

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Pudota euro kerjäläisen mukiin

Sama kerjäläinen istuu varjossa nojaamassa Bio Rexin-talon valkoiseen seinään. On istunut koko kesän. Mies on kuuro. Näin kun hän puhui viittomalla toisen viittomakielen taitajan kanssa. Silloin hänen silmänsä loistivat.

Kerran näin kun suomalainen rasistipullukka potkaisi miestä ja kehotti menemään töihin.

Saimme taannoin pääministeriltämme Matti Vanhaselta ohjeen, ettei kerjäläisille pidä antaa killinkiäkään. Siitä on syntynyt mielikuva, että se on valtiojohdon yleinen linja. Ja kun katsoo ohikäveleviä ihmisiä, huomaa nopeasti että se on ainakin kansakunnan linja.

En ole nähnyt yhdenkään ihmisen pudottavan yhtäkään kolikkoa kerjäläisen mukiin. Laupeutta on nyt kävellä ohitse.

Ihmisillä on kova tarve kapinoida, poiketa normista. Siihen olisi nyt yksinkertainen tapa. Pudota euro kerjäläisen mukiin. Vastustat heti hallitusta ja oppositiota ja kuuluut suureen armeliaaseen vähemmistöön, inhimillisiin.