Loistava puhallus

Himo Nännikäinen löytää henkisen kodin

2012-02-14T13:25:00.000+01:00

- Suomi sai uuden presidentin.

- Kyllä. Ja Niinistö on paras mies, kun Väyrynen tipahti.

- Äänestit ensimmäisen kierroksen jälkeen Niinistöä.

- Intellektuellina ja konservatiivina minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

- Tämä Haavistoa tukeneiden taiteilijoiden lista on vaikuttava.

- Se ei kiinnosta minua vähääkään. Toisaalta en haluaisikaan missään nimessä kuulua vihervasemmistolaiseen suvaitsevaistoon.

- Ilmeisesti sinut voidaan nyt liittää Niinistön tukijoukkoihin, osaksi Reijo Mäen, Renny Harlinin, Tauskin, Kisun, Kaija Koon, Kurren ja Makin muodostamaa pysähtyneistöä. Olet löytänyt henkisen kodin. Onnittelen.

Iso jytky

2011-06-22T15:41:00.000+02:00

”Jos joutuisin piirtämällä kuvaamaan käsitettä ’kansa’, piirtäisin pelkän ammottavan suun, mölisevän suun.”

Näinä päivinä Suomen Yleisradio on toistuvasti esittänyt kuulokuvaa, jossa Perussuomalaiset-puolueen puheenjohtaja, sivistymättömyyden ruumiillistuma, huutaa suoraa huutoa: ”Nyt saatiin iso JYTKY!” – ja tätä seuraa kuulijoiden valtaisa mölinä.

Kaikkialla on todettu, että nyt saatiin kansan ääni kuuluviin; sen uskon. Perussuomalaisten ohjelma vaatii kansainvälisestä ilmastopolitiikasta irrottautumista, kullankaivuun, uraanikaivosten ja turpeentuotannon kaikkien esteiden poistamista. Riistan ja petoeläinten kaadot ”kansan käsiin, pois Helsingin ja Brysselin herroilta”. Luonnonsuojelujärjestöiltä valtionapu pois. ”Eläimiä on suojeltava eläinsuojelijoilta ja luontoa luonnonsuojelijoilta.” Toden totta, sanat ”kansa” ja ”roskaväki” ovat synonyymejä.

Osa Pentti Linkolan vastauksesta Jaakko Anhavalle Tieteessä tapahtuu-lehdessä 4/5/2011

Kalevi Seilonen kuollut

2011-06-05T18:59:00.002+02:00

Tulin mökiltä äsken ja blogeja selatessani huomasin, että Kalevi Seilonen on kuollut. Tuli tarve sanoa Seilosesta jotakin.

Erno Paasilinna arvosti Kalevi Seilosta erityisesti. Seilosen nimi vilahteli usein hänen puheissaan. Näin hän kuvailee ensimmäistä kohtaamista Seilosen kanssa vuonna 1959 omaelämäkerrassaan Tähänastisen elämäni kirjaimet:

”Kun menimme kahville Nissenin baariin, tapasin ensimmäisen nuoren neron, Kalevi Seilosen. Kuivasti ja hillitysti kouraansa rykien hän ojensi valkoisen lappusen, johon oli kirjoittanut koneella tekstin käyntikortiksi, pienin kirjaimin: kalevi seilonen. Hän hämmästyi kuultuaan että olen Nuoren Voiman Liiton uusi toiminnanjohtaja.”

”Muistettavia olivat tietysti lukuisat sisäpiirin esteettiset istunnot. Kerran istuimme Väinö Kirstinän boksissa sankan tupakansavun keskellä, paikalla oli ainakin Kalevi Seilonen ja pari muuta, pöydällä leipää, suolalihan siivuja, punaviiniä. Väinö lehteili ruskeankeltaista ranskankielistä sidosta, Guillaume Apollinairen runovalikoimaa, jossa oli vaikuttavia kuvarunoja. Väinö käänsi niistä joitakin hitaalla, katkeilevalla, kuivalla äänellä, tarkasti tehtäväänsä uppoutuen kuin joku salatieteilijä joka paljastaa muilta kätkettyjä asioita.”

”Tärkeimpinä lähipiirin esteettisinä vaikuttajina pysyivät Väinö Kirstinä ja Kalevi Seilonen. Tapasimme melkein yhtä mittaa ja vuorovaikutus oli tiivistä.”

Minä en tavannut Seilosta koskaan. Pari kertaa uhosin Aleksi Ahtolalle, että voisimme lähteä juomaan viiniä Seiloselle, joka oli Ahtolan kaveri ja jo silloin hyvin sairas. Valitettavasti se ei koskaan toteutunut.

Sen sijaan puhuin Seilosen kanssa puhelimessa pitkään muutamia kertoja. Hänen sivistyksensä ja lukeneisuutensa tuntui olevan ääretöntä. Lisäksi meillä oli yhteisiä tuttuja, joista riitti tarinoitavaa.

Yhteytemme sai alkunsa siitä, että käytin hänen valokuvaansa Samuli Parosesta ilman asianmukaista lupaa blogissani. Hän otti minuun yhteyttä ystävällisessä hengessä ja poistin kuvan.

Seilonen lähetti minulle pian hienona eleenä historiasta aineistonsa noutavan pääteoksensa Neljä vallankumousta. Sen omistuksena lukee seuraavaa:

”Lassi Kämärille 18.4.2007 Yksi vanha runo, jonka neljännellä rivillä tulisi olla Kuznetsovin sijasta Kutuzov, mies joka kukisti Napoleonin tekemättä mitään. (Tolstoin Sota ja rauha.)

JK. Kiitos (20.4) Loistavasta puhalluksesta, josta pidin hyvin paljon. Itse en pystyisi kirjoittamaan puolta sivuakaan vastaavaa tekstiä.

Kalevi”

Väinö Kirstinä taas kirjoittaa samasta teoksesta (Neljä vallankumousta) esseekirjassaan Kirjailijan tiet:

”Hänen runojensa minä on monikasvoinen, silti aina vallankumouksellinen. Hän tukeutuu entistä vahvemmin kirjallisiin lyyrisiin arvoihin; hän on estetisoitunut. Hän siteeraa paavin kirjettä Suomen piispalle Henrikille: ”Puolustetaan me, hyvä Henrik, vain toisiamme, /kyllä usko puolustaa itse itseään.” ”

Osama bin Laden on murhattu

2011-05-02T13:36:00.005+02:00

Osama bin Laden on murhattu. Hän oli ilmeisesti CIA:n palkkalistoilla, eikä häntä haluttu päästää oikeussaliin asti kertomaan tietojaan CIA:n operatiivisesta toiminnasta.

Bin Laden vedettiin kuin taikurin hatusta esiin aina kun maailman poliisi tarvitsi pelotetta toimilleen jossain maailman kolkassa.

En usko, että bin Ladenin kuolema tekee maailmasta yhtään turvallisempaa paikkaa. Yhtä typerää olisi väittää, että maailmasta tulisi turvallisempi paikka, jos Barack Obama murhattaisiin. Kostoiskujen kierre vain tulee kiihtymään.

Vatikaani riensi ilmoittamaan, että bin Laden joutuu vastaamaan jumalalle ihmisten tappamisesta ja vihan levittämisestä. Viimeaikaisten uutisten perusteella Vatikaanin kannattaisi olla enemmän huolissaan omasta tuomiopäivästään.

"Ihmiset itkevät, juhlivat ja laulavat kansallislaulua Ground Zerolla." Ihmisiä on aina riittänyt lynkkausjoukkoihin – eikä rikollisen haudalla tanssiminen ole kaukana siitä. Kun koston humala haihtuu, hirttopaikalta lähdetään pää painuksissa. Jo Monte - Criston kreivi, Edmond Dantès oppi sen.

Kuolemantuomion kannatus on vankkumaton.

Yhdysvaltain viranomaiset hautasivat bin Ladenin ruumiin nopeasti mereen, tuntemattomaan paikkaan, ettei muslimimaailma saisi uutta pyhiinvaelluskohdetta marttyyristaan.

Mutta meren aaltojen pauhua eivät Yhdysvaltain viranomaiset kykene vaientamaan.

Laskelmoitua sukupolvikapinaa

2011-05-01T18:10:00.002+02:00

"Kirjoitin rennosti virnistellen, että tekisi mieleni kusaista neron haudalle. Syytin kuollutta runoilijaa kaikista mahdollisista entisten radikaalien virheistä. Samalla leimasin - nimeltä mainiten - kaikki muistamani keski-ikäiset kultturihenkilöt joutaviksi ja surkuhupaisiksi hyvinvointivaltion syöttiläiksi.

Nimittelin tunnettuja kirjallisuusmiehiä, sosiologeja ja teatteriväkeä lyhytnäköisiksi typeryksiksi. Kerroin, että romahtanut vasemmisto ei kestä peilistä tuijottavan lapsellisen keskiluokkaisen idiootin naamaa, vaan ylentää vanhat dogminsa järjenvastaiseksi uskonnoksi.

Kerroin Saarikosken ystäville ja aikalaislle, että heidän pettymyksensä ja katkeruutensa kertoo kaiken heidän ajastaan ja sielustaan.Niistä, joita runoilija ei kestänyt selvin päin. Ilmoitin, että kriitikon jumaloiman runoilijan kauniiksi säkeiksi jalostettu itsesääli ja kirjaviisas pessimismi kertoo ainoastaan "kaunaisen sukupolven" virheellisestä maailmankuvasta, kivettyneestä dialektiikasta ja halusta myrkyttää meidänkin mielemme."

Kari Kontio: Lajinsa viimeinen (1992)

Vappu

2011-04-28T09:20:00.002+02:00

Minä olen Vappu. En ole työväen- enkä ylioppilaidenjuhla. Olen hevonen. Tamma.

Koko ikäni olen vetänyt taakkaa. Milloin metrisessä nietoksessa, milloin 30 asteen pakkasessa, milloin kesän uuvuttavissa helteissä, milloin syksyn tuulissa ja rankkasateissa, milloin kevään litisevissä ja upottavissa loskakeleissä. Taakka on ollut raskas. Sen nimi on hyvinvointiyhteiskunta.

Nöyrästi olen palvellut kaikkia isäntiä yhteisen hyvän aikaansaamiseksi. Olen pinnistellyt lihakset piukuen, keuhkot melkein reveten, ravannut kyljet höyryten paikasta toiseen, kiskonut auraa pelloilla ja riuhtonut puuta metsissä.

Ja olot ovat parantuneet. Näennäisesti. Köyhyys on ajettu lähiöiden ruokajonoihin, lakaistu pois silmistä. Köyhyys on siirtynyt eläkkeelle. Onpa joku väittänyt, ettei Suomessa enää köyhiä olekaan. Mutta kyllä niitä on.

Minä annoin kaikkeni hyvinvointivaltiolle. Se ei riittänyt, koska isännilleni ei riitä mikään. He sulkivat minut pilttuuseen ja äänestivät uudet hevoset vetovastuuseen lisää vaurastuakseen.

Nyt minä seison tallissa ja rouskin heinää. Muistelen hirnuen tovereita ja menneitä aikoja. Yön pimeinä ja päättymättöminä tunteina toivon, että olisin vappupallo, joka voisi karata taivaalle ja räjähtää stratosfäärissä.

Lapsenuskoisesta innostuksesta

2011-04-27T13:34:00.002+02:00

"Nekin, jotka näkevät Timo Soinissa väärän messiaan, joutuvat myöntämään, että Soini on koko olemukseltaan haavoittuvainen messias. Hänen ympärilleen syntynyt lapsenuskoisen innostuksen protestimieliala on kaukana niistä totalitaarisista ja puoliuskonnollisista henkilökulteista, joihin kuumapäisimmät kriitikot ovat persujen rynnistystä verranneet. Tästä ilmeisen väliaikaisesta kansallisesta imagohaitasta on turha maalailla pimenevien kristalliöiden kautta."

Riku Korhonen/Uurnilla HS 27.5.2011

Aasinvarsan tarina

2011-04-22T13:43:00.002+02:00

Siinä samassa paikassa seisoskellessa päivästä toiseen tuppasi aika käymään pitkäksi ja elämä perin yksitoikkoiseksi. Isäntä oli sitonut minut talon varjoisammalle puolelle. Välillä se kävi viskaamassa jotakin purtavaa eteen ja kaatamassa vettä ämpäriin.

Paljoa ei tapahtunut. Seurailin laiskasti kun talon ohi vievää tietä pitkin tallusteli harvakseltaan uupuneita aaseja. Ne olivat matkalla Jerusalemin suuntaan. Nopeasti ne hävisivät näköpiiristä kantamuksineen. Pelkkä pöly ja autius jäivät leijailemaan tien pinnalle. Mielelläni katselin myös lasten leikkejä pihalla. Välillä jouduin itsekin niiden kohteeksi.

Kukaan ei ollut vielä ratsastanut minun selässäni. Pari kertaa olin päässyt mukaan lähikyliin äitini kantamuksiin sidottuna.

Tietä pitkin lähestyi kaksi parrakasta miestä. He kävelivät suoraan meidän pihaamme ja ällistyksekseni alkoivat availla minun liekanaruni solmuja. Molemmilla oli määrätietoinen katse, joka pelotti minua. Vinkaisin kovaa ja isäntäni ryntäsi ulos talosta ja kysyi:

- Mihin te minun varsaani viette?

- Herra tarvitsee sitä, miehet vastasivat.

Sen jälkeen asiasta ei jaariteltu enempää. Lähdin miesten matkaan enkä sen koommin nähnyt rakkaita kotikontujani.

Miehet veivät minut parrakkaan ja lempeän näköisen miehen luo, joka ilmeisesti aikoi ratsastaa minun selässäni. Ihmisiä oli kokoontunut suurin joukoin tienpenkoille ja tielle seuraamaan minun ensimmäistä ratsastusnäytöstäni. Osa oli kavunnut puihin paremmin nähdäkseen. Siinä oli mielestäni jopa liioittelun makua, vähempikin olisi minulle riittänyt.

Ihmiset heittivät viltin minun selkääni ja auttoivat miehen ratsaille. Lähdin liikkeelle. Väkijoukko levitti vaatteita ja palmunoksia tielle kulkuani helpottamaan. Jolkuttelin eteenpäin pitkällä ja vetävällä askeleella, pää pystyssä ja rinta rottingilla. Kohta aloin puuskuttaa ja muistin äitini opetuksen, ettei koskaan kannata lähteä alussa lujaa, kun ei voi etukäteen tietää tulevan matkan pituutta. Se olikin hyvä neuvo. Hidastin ja jatkoin tasaisemmin.

Väkijoukko meni sekaisin klassisesta juoksutyylistäni ja alkoi laulaa minulle ylistyslaulua, joka sisälsi kyllä aika paljon asiavirheitä. Sitkeästi väkijoukko jaksoi seurata suoritustani Jerusalemiin asti. Kuten jo aikaisemmin totesin, vähempikin olisi riittänyt.

Kun saavuin Jerusalemiin, koko kaupunki alkoi kuohua ja kaikki kyselivät: "Kuka hän on? Kuka hän on?" Olin kyllä valmis kertomaan, kuka minä olen, mutta minut unohdettiin yksin erään rapistuneen majatalon pihaan. Ratsastaja nousi selästäni, taputti minua päälaelle ja meni sisään temppeliin. Väkijoukko seurasi hänen perässään. Silloin näin sen miehen viimeisen kerran.

Tämä päivä oli merkillisin päivä minun pitkässä ja raskaassa elämässäni, josta ei totisesti ole murhetta puuttunut. Sen muisto säilyy mielessäni siihen asti kunnes loputkin päiväni ovat luetut.

Varjoja blogimaailmassa

2011-04-21T09:55:00.001+02:00

- Kännissä on hyvä olla ja asiat tuntuvat luistavan.

- Häh?

- Niin että kännissä on hyvä olla ja asiat tuntuvat luistavan.

- Tota sä et ole kyllä ite keksinyt.

- En mä oo väittänytkään. Nikanderi, se roskakuski, jota Kuosmanen esittää Kaurismäen leffassa, sanoo sen Pellonpäälle.

- Luuleksä sä että Nikanderi on keksinyt ton lauseen?

- Miten niin?

- Sä luulet.

- En luule.

- Luulet.

- Vitut.Mutta Kuosmanen voi olla.

- Eksä tajua, että Kaurismäki sen on keksiny.

- Tietenkin. Pidäksä mua noin tyhmänä?

- En, mä pidän sua vielä paljon tyhmempänä. Eikä se edes noin mene se lause.

- Mites se sitten menee?

- Jotenkin erilailla.

- Jotenkin erilailla?

- Niin.

- No anna tulla sitten oikea lause.

- Sä panit mut nyt seinää vasten, sä oot yks paska.

- Älä tule mulle selittään.

- Muuten Pellonpää oli Nikander ja Kuosmanen oli Melartin...

- Just, sanoo mies, joka muisti lauseenkin tosta vaan.

- Ai että mun tekis mieli tirvasta.

- Mikset tirvase?

- Koska täällä dunkkaa?

- Dunkkaa? Mikä?

- Sulla valahti vissiin savet sloggeihin.

- Tuskin, meikäläinen käyttää boksereita.

- Noin niinku kuvaannollisesti.

- Kuvaanollisesti mustiin boksereihin Herää!

- Suhun uppoo vertauskuvia, mutta sä et ymmärrä niitä?

- En, mulla ei ole mielikuvitusta. Jalat maassa, kato.

- Ja kohta taivaassa, jos jatkat dokaamista tohon tahtiin.

- Mulla on rasvamaksa, tiesitsä?

- Sehän on hauskaa.

- Hauskaa? Kyllä sä oot raaka ihminen.

- Veikko Huovinen on paljon raa'empi.

- Mitä helvettiä Veikko Huovinen tähän liittyy?

- Sehän kirjoitti Rasvamaksan.

- Justiinsa.

Ikävä välikohtaus Kosmoksessa

2011-04-20T14:03:00.001+02:00

Pekka Tarkka istuu Kosmoksen pöydässä. Hänen tarkkaan silmäänsä on osunut edelliseltä ruokailijalta valkoiselle liinalle tipahtanut pippuri. Hän näpäyttää sen sormellaan ilmalentoon ja hymähtää. Hän työntää ruokalistan sivuun ja päättää tilata sinappiyrttihunnutetun lampaankruunukyljyksen, kun portsari astelee hänen luokseen ja sanoo:

- Anteeksi, mutta tuolla ovella on mies, joka kysyy herraa.

- Mikäs mies siellä sitten on?

- Sanoo olevansa Juutas Käkriäinen Putkinotkosta.

- Vai Käkriäinen? Putkinotkosta? Mitäs pilaa tämä on?

- En osaa sanoa. Mies haiskahtaa vanhalle viinalle ja on epäsiististi pukeutunut. En aio päästää sitä kyllä sisälle.

- Tiedättekös te kuka Juutas Käkriäinen on?

- Ei hajuakaan.

- Käkriäinen on fiktiivinen henkilö.

- Saattaa olla, mutta tuolla se nyt seisoo Kosmoksen ulko-ovella. Mitä minä sille sanon?

- Sano sille, että painuu takaisin Putkinotkoon.

Portsari nyökkää ja häviää ripeästi eteisaulaan.

Ruoka tulee pöytään ja emerituskriitikko tarttuu veitseen ja haarukkaan määrätietoisin ottein. Kosmoksen keittiö on pistänyt parastaan ja ikävä välikohtaus unohtuu ensimmäisen suupalan aikana. Jälkiruuaksi hän tilaa vielä kahvin, konjakin ja tiramisun. Niitä maistellessaan hän selailee Parnasson uusinta numeroa.

Vasta kun portsari auttaa takkia hänen ylleen, hän muistaa aiemmin tapahtuneen välikohtauksen.

- No, mitä se Juutas Käkriäinen sanoi?

- Se sanoi, että sitähän se Rosinakin varoitteli. Ja Aapeli Muttinen.

- Ai mitä?

- Ettei se Pekka Tarkka varmaan pontikkaa osta. Sivistynyt mies

Kun vikkeläville voittaa vaalit

2011-04-19T15:23:00.004+02:00

"On helppo luetella ulkoisia ja sisäisiä kimmokkeita Soinin pompulle. Ulkouhkina ruokitaan EU:n ja euron pelkkää olemassaoloa, maahanmuuttoa, Kreikkaa, Irlantia ja Portugalia, Libyaa, venäläisten maanostoa. . .

Kotikutoisemmassa kiihotuksessa operoidaan kestotyöttömyydellä ja -köyhyydellä, yhä venyvällä tulohaitarilla, kouluruotsilla, rikollisilla ja sosiaalipummeilla – ja ainaisena sidoksena höyryää makea herraviha.

Soini on taakse- ja sisäänpäin katsova reaktiivinen ajattelija, mutta mielipiteiden meressä hänen päänsä pyörii kuin Harmajan majakka. Hänen puolueensa pinosi 70-sivuisen ohjelmanipun, kansanvallan niksinurkan. Se on romukaupan näyteikkuna, josta ei muuta puutu kuin joka kevät paljastuvan koiranpaskaongelman ratkaisu.

Sadan vuoden takaisia, sodanjälkeisiä ja nykyisiä haastajia yhdistää halu panna vastakkain "vanhat" ja "uudet", "heidät" ja "meidät". Vuoden 1907 vaaleissa "alas lyötiin koko vanha maailma" ja 1945 parlamenttiin huudettiin "uusia kasvoja".

Soini toistaa fraasiaan "vanhoista puolueista", vaikka hänen oma poliittinen ryhmäkuntansa luotiin 1959 – eli 52 vuotta sitten.

Ylipäänsä mesotessa sopisi hetki pureksia Lassi Kämärin lausetta: "Ei toinen puolue ole vaihtoehto. Se on toinen puolue."

Veli-Pekka Leppänen/Kun vikkeläville voittaa vaalit/HS/Alaviite (19.4.2011)

Kun luovuus ehtyy

2011-04-19T09:36:00.002+02:00

"Kun luovuus loppuu, tuntuu kuin 70 prosenttia elämän merkityksestä putoaisi pois. Se ei ole mikään pieni asia. Joskus herään aamulla puolivalvetilaan ja mielessäni kirjoitan pirusti. Tekstistä tulee valmista, on välimerkit paikoillaan ja kaikki. Sitten herään, eikä sitä tekstiä ole."

Martti Joenpolvi Helsingin Sanomien 75-vuotishaastattelussa

Perustaantumukselliset keskustelevat

2011-04-17T14:04:00.002+02:00

- Luoja, miten minä kaipaan vanhaa sivistyneistöä, Linkola parahtaa.

- Samoin Pentti, näiltä syrjäseuduilta Helsinkiin opiskelemaan tulleilta maisterinplantuilta puuttuu klassinen sivistys ja perimä. Keskustelussa heidän kanssaan ei pääse pintaa syvemmälle. Heillä ei kerta kaikkiaan ole taustalla sivistyksen tuomaa historiaa, Klinge myöntää ja katsoo taksinikkunasta, onko rusetti suorassa ja tukka hyvin.

- Sinähän olet, Pentti, yksi vuosituhannen vaihteen johtavista eurooppalaisista ajattelijoista. Oletko sinä sitä mieltä, että sivistys on perinnöllistä? Klinge kysyy.

- Ehdottomasti. Katso suomalaista vanhaa sivistyneistöä. Näistä samoista suvuista ovat syntyneet ja syntyvät edelleen parhaat tyttömme ja poikamme taiteen ja tieteen keskiöön.

- Viittaatko nyt Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön?

- Siihenkin, mutta esimerkiksi isoisäni Eino Suolahti oli kosmopoliitti. Hän uisteli haukea Himmlerin kanssa Vanajalla.

- Heinrich Himmlerin?

- Juuri hänen. Ei kannata uskoa kaikkea mitä hänestä on kirjoitettu. Isoisäni mukaan hän oli varsin sympaattinen ja Suomen erikoisluonnetta Neuvostoliiton kainalossa ymmärtävä mies.

- Saksalaisilla riittää sivistystä. Goethe, Wagner, Nietzsche - kaikki saksalaisia.

- Me suomalaiset olemme myös yli-ihmisiä.

- Niinhän me olemme, siksi olimme saksalaisten aseveljiä. Oletko sinä seurannut tätä Tatu Vanhasen tutkimuksesta käytyä keskustelua?

- Olen. Vanhasen tutkimustulokset vahvistavat omat johtopäätökseni, jotka tein jo nuorena poikana tutustuessani Burroughsin Tarzan- kirjoihin ja Kiplingiin.

- Aah Tarzan-kirjat - niissä ei rotkoon tippuneen neekerikantajan perään huudeltu eikä voivoteltu... Sallitko muuten minun huomauttaa sinulle eräästä mieltäni vaivanneesta asiasta, Pentti?

- Kaikin mokomin, Matti, kaikin mokomin.

- Oletko sinä missään vaiheessa harkinnut värianalyysia. Sinähän olet komea mies! Tuollainen harjastukka! Arvelen, että sinulle saattaisi sopia englantilaisesta tweedistä tehty kokopuku. Eikös tämä haanpääläinen jätkäpaitatyyli ole jo nähty? Ja nyt kun sinä olet heittänyt lopullisesti toivosi maapallon pelastumisesta, voisit alkaa pukeutua vanhan sivistyneistön tyyliin ja erottua rahvasta.

- Njaaah...Saatat olla oikeassa, ystävä hyvä.

- Varmasti olen. Maanantaina me lähdemme yhdessä minun omalle räätälilleni Bulevardille ja teetämme sinulle kunnon puvun.

Himo Nännikäinen natsiestetiikkan lumoissa

2011-04-16T17:03:00.002+02:00

- Sä tykkäät katsella.

- Mitä?

- Eläinten tappamista elokuvassa.

- Esteettinen puoli siinä viehättää.

- Esteettinen puoli?

- Asetelmat, kuvakulmat, valinnat...Kun kauneus yhdistyy makaaberiin valkokankaalla tinkimättömästi.

- Eikös sua viehätä myös natsiestetiikka?

- Kyllä. Univormut, järjestelmällisyys, paraatit...

- Entä juutalaisten tappaminen, mielisairaiden kaasuttaminen, kommareiden murhaaminen?

- Jos sä olet lukenut Jonathan Littellin kirjan Hyväntahtoiset, sä tiedät...

- Älä viitti!

Sisäinen valo on huono valonlähde

2011-04-08T09:56:00.004+02:00

Myöhemmin siteerasin usein erästä Faulknerin ajatusta kirjoittamisesta. Hänen mukaansa ei ollut mitään mieltä naida tai ryypätä aamusta iltaan. Ainoa, mitä saattoi tehdä koko päivän, oli kirjoittaminen. Valitettavasti tämääkään ei toteutunut kohdaltani, koska annoin liian usein houkutella itseni milloin mihinkin työpaikkaan siinä uskossa, että pystyisin voittamaan tielläni olevat esteet ja kirjoittamaan toisen työpäivän verran. En halunnut tulla riippuvaiseksi siitä yhteiskunnan tuesta, jota alettiin yhä laajemmin jakaa kirjailijoille ja taiteilijoille. Otaksun sitä paitsi, että kirjailijat, joista liian varhain tulisi yksinomaan kirjailijoita, vähitellen kuivettuisivat, koska heidän elämänsä olisi liian yksitoikkoista ja koska sisäinen valo on huono valonlähde (Lukács).

Jörn Donner: Terveenä laitoksessa (1995)

Älyllinen dialogi huipentuu blogimaailman sinertävässä valossa

2011-03-29T09:45:00.003+02:00

- Sulla on ironiset viikset.

- Mulla?

- Niin. Ja sä et edes näytä tajuavan sitä itse.

- Totta. En ole tajunnut. Ajan ne pois.Olipa hyvä, että sanoit.

- Autan mielelläni rumuuden poistamisessa maailmasta.

- Niin varmaan. Kuule.

- No?

- Sulla on tosikkomainen keskijakaus.

- Mulla?

- Niin. Et ole vissiin vilkaissut peiliin pitkään aikaan?

- En ole. Olen keskittynyt juonettoman proosan puolustamiseen ja muuhun tyhjänpäiväiseen höpinään.

- Keskijakaus tekee ihmisestä epäilyttävän.

- Niinkö?

- Keskijakaus on kuin ylös asti napitettu kauluspaita, viittaa ahdasmielisyyteen ja pikkusieluisuuteen, körttiläisyyteen.

- Älä helvetissä...

- Valitettavasti asia on näin. Taisi tulla parturikeikka?

- Ehdottomasti.

Himo Nännikäinen kertoo äidistä ja tyttärestä

2011-03-28T11:58:00.003+02:00

- Kaikesta emansipaatiosta huolimatta vapautunut nykynainen näyttää yhä haluavan kunnon alfa-urosta.

- Et ole siis vieläkään päässyt yhtymään naiseen?

- Totta kai olen. Usko tai älä, olen maannut jopa saman perheen äidin ja tyttären.

- Ja päätit kertoa siitä Nyt-liitteen haastattelussa.

- Kirjailijalle ei mikään inhimillinen saa olla vierasta.

- Etkö sinä nyt toimi juuri kuten halveksimasi seksimaanikot toimivat retostelemalla asialla julkisesti?

- Totuus ei pala tulessa.

- Entä hienotunteisuus äitiä ja tytärtä kohtaan, jotka tunnistavat varmasti itsensä?

- Jätän sen humanisteille, vasureille, edistyneistölle ja pseudoälymystölle.

- Olet näemmä saanut takaisin mielenterveytesi, elinvoimasi ja itsekunnioituksesi.

Nännikäinen ryystää vihreää teetä kupistaan ja toljottaa himokkaasti viereisessä pöydässä kikattavia naisihmisiä.

- En osaa sanoa, hän livertää kujeilevasti.

Ökyrikkaat tahtovat kunnioittavampia ilmaisuja

2011-03-22T14:18:00.000+01:00

"Media luo osaltaan kulttuuria. Älkää käyttäkö öky-sanaa, puhukaa mieluummin menestyjistä, Nalle toivoi ja poistui myöhemmin kotiinsa käsintehdyn Bentleynsä takapenkillä."

Vertaan, kun en keksi mitään tuoretta

2011-03-21T12:51:00.003+01:00

”Surkeat kriitikot palauttavat aina mieleensä samankaltaisuuksia, joilla ei ole mitään tekemistä käsiteltävien teoksien kanssa mutta sitäkin enemmän niiden riittämättömien esimerkkien kanssa, joita heidän on vedettävä hatustaan; heidän piittaamattomuutensa vaatii niitä.”

Don Paterson: Varjojen kirja

Tässä linkki Don Patersonin uusimman kokoelman Best Thought, Worst Thought aforismeihin.

Himo Nännikäinen kaipaa rakkautta

2011-03-17T09:02:00.003+01:00

- Minne sinä olet menossa?

- Kirjamessuille puhumaan ihmisten viheliäisyydestä.

- Minusta sinun ihmisvihasi on laskelmoitua.

- Niin se onkin. Toivoisin vain, että ihmiset voisivat rakastaa minua pahimpien puolieni vuoksi.

- Ai jaa.

- Vähän niin kuin Ranska hyväksyi Camus'n, Sartren, Beckettin ...

- Sehän on valtion normimekanismi, syleillään pahat pojat vaarattomiksi.

- Olen niin kuin Houllebecq Ranskassa, Suomi ja suomalaiset eivät voi sietää minua. Mutta jos en voi saada rakkautta, vihakin kelpaa.

- Voi sinua, kirjailijana sinä elät harhaisessa maailmassa, kuvitelmissa.

- Miten niin?

- Et ymmärrä suhdettasi ympäröivään todellisuuteen. Ylikorostat omaa merkitystäsi.

- Mitä tarkoitat?

- Suurin osa suomalaisista ei ole koskaan kuullutkaan Himo Nännikäisestä saatikka lukenut sinun kirjoittamiasi kirjoja. Kirjallisuus elää marginaalissa.

- Paskat!

- Eikä tässä ystäväkritiikkien, hyvä veli-palkintojen ja apurahojen lilliputtimaassa kannata riehaantua juuri tunnustuksistakaan. Ellei ole valmis vastapalveluksiin tulevaisuudessa.

Puukkobulevardilla soi syrjäytyneiden blues

2011-01-26T15:01:00.000+01:00

Innostuin ihan helvetisti, kun kuulin Kalle Aholan vedon Arto Mellerin Puukkobulevardista. Siinä on oikea henki ja Vaasankadun syke. Aholan baritoni soi rosoisesti ja tunnelma vetää vertoja Tuomari Nurmion parhaille vedoille; se voisi olla vaikka Tonnin stiflojen tai Oi mutsi, mutsin veli.

Tietenkin minun piti mennä tutkimaan Mellerin runoa lähemmin. Olin aika yllättynyt, kun huomasin, että laulusta oli tiputettu seuraavaat säkeet.

Ja sinisten somalien silmämunat
välähtelevät
katulyhtyjen alla kun ne veitsin selvittää välejään
Puukkobulevardilla:
kymmenen kiloa khatia, ja klaanien asiat
Joku huutaa haistavittuhuoraa,
porttarissa lorisee, puolikuu hukuttautuu lätäkköön
Puukkobulevardilla.

Tahdottiinko laulusta tietoisesti tehdä poliittisesti korrekti vai oliko unohdettujen säkeiden ynnääminen lauluun teknisesti mahdotonta? Vai oliko ratkaisu Kalle Aholan oma kannanotto? Vai vaativatko sitä Mellerin tekstien oikeuksienomistajat tai Otava? En tiedä. Odotan silti kovasti Kalle Aholan uutta leyä - niin lupaava tämä laulu on.

http://www.youtube.com/watch?v=cARoaNcvT4U

Seksistä kirjoittamisesta

2011-01-26T09:41:00.000+01:00

Ostin Akateemisen kirja-alesta Jonathan Littellin loisteliaan ja hyytävän kirjan Hyväntahtoiset. Sen lukeminen sai minut kaivelemaan tietoa kyseisestä kirjailijasta. Sitä löytyi - ja löytyi myös huvittava uutinen, joka oli mennyt minulta täysin ohi: Jonathan Littell voitti vuonna 2009 arvostetun brittiläisen kirjallisuuslehden Literary Review'n jo pitkään myöntämän palkinnon vuoden surkeimmasta seksikohtauksesta kirjallaan Hyväntahtoiset.

Kirjoittaminen on vaikeaa, varsinkin seksistä kirjoittaminen. Seuraavassa Prix Goncourtin vuonna 2006 ja yli miljoonan myynnin saavuttaneen Jonathan Littellin hikistä vyörytystä

Una had stretched out on the bed of the guillotine; I lifted the lunette, made her put her head through it, and closed it on her long neck, after carefully lifting her heavy hair. She was panting. I tied her hands behind her back with my belt, then raised her skirt. I didn't even bother to lower her panties, just pushed the lace to one side and spread her buttocks with both hands: in the slit, nestling in hair, her anus gently contracted. I spit on it. 'No,' she protested. I took out my penis, lay on top of her, and thrust it in. She gave a long stifled cry. I was crushing her with all my weight; because of the awkward position – my trousers were hindering my legs – I could only move in little jerks. Leaning over the lunette, my own neck beneath the blade, I whispered to her: 'I'm going to pull the lever, I'm going to let the blade drop.' She begged me: 'Please, fuck my pussy.' – 'No.' I came suddenly, a jolt that emptied my head like a spoon scraping the inside of a soft-boiled egg.

Vuonna 2010 kirjallisen kyvyttömyyden kuninkuuden voitti Rowan Somerville toisella romaanillaan The Shape of Her. Muina ehdokkaina olivat

Freedom by Jonathan Franzen (4th Estate)
The Slap by Christos Tsiolkas (Atlantic Books)
The Golden Mean by Annabel Lyon (Atlantic Books)
Maya by Alastair Campbell (Hutchinson)
A Life Apart by Neel Mukherjee (Constable & Robinson)
Heartbreak by Craig Raine (Atlantic Books)
Mr Peanut by Adam Ross (Jonathan Cape)

Tuomarit vakuutettiin viime vuonna seuraavanlaisilla lauseilla:

'Like a lepidopterist mounting a tough-skinned insect with a too blunt pin he screwed himself into her.'

Kiitospuheessaan Somerville tiivistää koko sukurutsaisen saaren dilemman:

'There is nothing more English than bad sex,' said Somerville, whose first novel, The End of Sleep, was shortlisted for the Commonwealth Writers' Prize. 'So on behalf of the nation, I thank you.'

Guardianista löytyi vielä Rowan Somervillen Top10 hyvästä fiktiivisestä seksistä.

Moskovan valot

2011-01-25T09:31:00.000+01:00

Me olemme menossa kohti totalitaarisia valvontayhteiskuntia. Ei ole muuta mahdollisuutta, ei ole muuta tietä näkyvissä. Niin avuttomia valtiot (esim. Venäjä ja USA) ovat itsemurhaterrorismin edessä.

Moskovan Domodedovon kentällä räjähti. Venäjän presidentti Medvedev julisti, että syylliset saadaan kiinni ja toimitetaan oikeuden eteen. Julistus on paradoksaalinen - miten sellaisen henkilön voi saada kiinni ja toimittaa oikeuden eteen, joka on räjähtänyt atomeiksi.

USA:n presidentti Bush nimitteli aikoinaan arabiterroristeja kasvottomiksi pelkureiksi. Mitä hän odotti? Mitä USA odotti? Jotain reilua sodankäyntiä (käsitteellinen mahdottomuus!)?

Toisen terroristi on toisen vapaustaistelija.

Aina puhutaan viattomista siviileistä. Miksi? Jos kansalainen tukee oman hallituksensa harjoittamaa politiikkaa vaikka Pohjois-Kaukasiassa tai Irakissa, hän ei ole yhtään sen viattomampi kuin saman valtion riveissä eturintamassa taisteleva sotilas.

Muistelen että John Reed kirjoitti kirjassaan Meksiko kapinassa siitä, että joskus ideologia on tärkeämpi kuin elämä. Itsemurhaterroristit toteuttavat juuri tätä ajatusta ja silloin elämänkunnioittajat ovat kusessa.

Uhoamisella, uhkailulla, asepullistelulla tai valvonnan lisäämisellä terrorismia ei kuitenkaan koskaan kitketä maailmasta. Jos se kitketään, se kitketään oikeudenmukaisuudella ja vähemmistöjen toiveita kuuntelevalla politiikalla - ja ratkaisemalla köyhyyden ongelmat ja hylkäämällä väkivaltaiset uskonnot.

Inspiroituneena

2011-01-24T14:13:00.000+01:00

En ole nähnyt murheellisempaa miestä.
Sinä olet se väsynyt sotilas.

Jos graniittisen kiven läpi löisi
verisen kirveen,
niin sinä se olisit. Itkisit verta.

Sirkka Turkka: Nousevan auringon talo (1997)

Jo talvipäivä sinertää.

Jos löisi läpi graniitin jättimäisellä teräsnyrkillä,
kuolisi kansanedustaja tai virkamies.

Beckettin kalasääsken silmät näkevät:
missä on runoilija, siellä rakkautta, kuolemaa.

Kohta pimenee. Kohta. Kohta saapuu verinen saaga.

Lassi Kämäri: Talvipäivä (2011)

Ammattina: kirjailija

2011-01-20T09:23:00.000+01:00

Minustakin olisi oikein mukavaa kuulua porukkaan, jota pidetään automaattisesti valtavana rikkautena ja voimavarana ja jolta on kiellettyä vaatia mitään.

Timo Hännikäinen: Marginalia

Tähän Timo Hännikäinen päättää mamu- ja hyysääjäkriittisen kirjoituksensa Monikulttuurinen noidankehä blogissaan. Koomisinta on se, että Hännikäinen kuuluu juuri sellaiseen porukkaan, johon hän halajaa - hän on kirjailija. Suomessa kirjailijoita pidetään automaattisesti valtavana rikkautena ja voimavarana - ja heiltä on kiellettyä vaatia mitään. Miksi?

Pieni ja hento ote

2011-01-19T15:11:00.000+01:00

Pidin siitä mistä kerroit, ihmisestä joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä miten kerrot asioita tunteita
Pidän siitä mitä teet, teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki paitsi ne jotka tietää

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Dave Lindholm: Pieni ja hento ote / Aino 1982

http://www.youtube.com/watch?v=p5Rj2Y0rFUo

Veronmaksajana minulla on oikeus

2011-01-19T09:18:00.000+01:00

Yhä useammin olen viime aikoina kuullut seuraavilla sanoilla alkavan uholauseen: Veronmaksajana minulla on oikeus ...

Sitä käyttävät yleensä vähän varakkaammat narsistiset kusipäät oman statuksensa nostattamiseen ja sillä tunnutaan perustelevan erilaisia pikkulaittomuuksia ja hieman poliittisesti epäkorrekteja lausuntoja.

Veronmaksajana on oikeus ajaa ylinopeutta, parkkeerata invalidipaikalle, julistaa rasistiset mielipiteensä maahanmuuttajista, tehdä verovilppiä, saada erikoispalvelua kirjastossa, kiilata ohi jonoissa, unohtaa lentokenttien turvamääräykset, ajaa päin punaisia, matkustaa pummilla jne.

Veronmaksajana, ex-kiekkoilijana ja Jokereiden juniorivalmentajana Tomek Valtonen oli myös vaatinut erikoiskohtelua ja kunnioitusta pysäköinninvalvojalta ja poliisilta Itäkeskuksessa. Lopuksi hän oli lakia halveksiakseen vielä luvannut parkkeerata jatkossakin samalle paikalle.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011011913029699_uu.shtml

Ei paljon naurata

2011-01-18T10:12:00.000+01:00

On aika vaarallista, vai pitäisikö sanoa naurettavaa, lähteä opettamaan muille, mikä on huumoria. Tai miten, missä ja miten paljon sitä pitäisi annostella tai tarjota muille. Esittelen pari aikalaistodistusta kyseisestä lentohiekkaan astumisesta.

Toive: jättäkää huumori, nyt sitä on kaikkialla. Stradassa, A-studiossa, Ajankohtaisessa kakkosessa. Huumorista on tullut tilkettä, jätettä, light-levitettä - tuntuu ettei kohta kukaan usko asiaan, näkemykseen, leikkaukseen, tietoon. Huumori on simpukan sisällä, valmiina, ei sitä kannata mihinkään lisätä.

Kari Hotakainen Parnasson blogin kommenttiosastolla

Hieman kohtuuttomalta tuntuu, että meitä vaatii huumorin jättämään henkilö, jonka elämäntyö perustuu huumorin viljelemiseen. Koko Hotakaisen kirjallinen tuotanto on niin huumorilla ladattu, ettei kirjoista jäisi paljon muuta kuin kannet, jos niistä riisuisi huumorin pois. En osaa sanoa, miten Hotakainen itsensä kokee, mutta henkilönäkin hän on niin huvittava, että koko ajan sitä odottaa, että kohta tulee vitsikkyyttä - ja sitä kyllä tulee. Aina minua naurattaa, kun Hotakainen on televisiossa. Hotakaisella on huumorin pilkettä silmäkulmassa. Vaikea uskoa, että hän toivoisikin lukijoiden ottavan hänet vakavasti. Tosin juuri sehän on monien humoristien tragedia ja risti.

- Luitko sinä sen minun viimeisen?
- Luin.
- Tykkäsitkö?
- Oli se ihan hyvä.
- Hyvä?
- Niin...nauratti...
- Nauratti? Perkele! Vai nauratti! Jumalauta!

Tällaisen keskustelun kuulin kerran tulilla. Siinä eräs suomalainen humoristi pienessä humalassa tivasi lukijaltaan mielipidettä viimeisimmästä kirjastaan.

Hotakainen sanoo, että huumorista on tullut tilkettä. Saattaa olla niinkin, mutta niin on totuudestakin tässä paskanpuhumisen ja valehtelemisen keskustelukulttuurissa.

Toinen esimerkki on tahattoman huumorin yleismiehen Timo Hännikäisen äärimmäisen hauskasta Marginalia-blogista, josta sain idean ja ärsytyskipinän omaan antibloggaukseeni.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Huumorin penääminen on mennyt tolkuttomuuksiin. Sitä halutaan kaikkialle: taiteeseen, ajankohtaisohjelmiin, populaariin tietokirjallisuuteen, kouluopetukseen, you name it. Mutta minua ei naurata. Ei, koska kaikkialle tunkemalla huumori on häpäisty, raiskattu, latistettu. Sen rooli on sama kuin uutisten niin sanotun loppukevennyksen: laitetaan mukaan jotain kivaa, ettei katsoja vain pääse ahdistumaan. Sen tarkoituksena on varmistaa annoksen sulaminen, viestin perille meno, yleisön viihtyminen. "Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää," sanotaan, mutta kaiken pitää aina olla hauskaa. Meidät on turrutettu huumorilla niin tyystin, ettemme enää kykene ottamaan mitään vastaan ilman sitä. Niin kuin Hotakainen kiteytti: huumorista on tullut tilkettä.

Huumorin vaatiminen on tosikoiden hommaa. Suomalaisille huumori pitää työntää kurkusta alas suppilon avulla, ennen kuin he huomaavat jonkin olevan hauskaa. Vitsiä ei ymmärretä, jos sen kertoo vakavalla naamalla. Tämä kansa pitää Paavo Haavikon kaltaista satiirikkoa ryppyotsaisena ja Heikki Kinnusen kaltaista lähinnä traagista hahmoa koomikkona. Olen kai siinä epäsuomalainen, että tulen vain pahalle päälle, kun minulle tyrkytetään jotakin hauskana. Sen sijaan nauran helposti "väärissä kohdissa". Ei huumoria voi tehdä, se on itse asioissa. Jokainen suuri klovni luottaa lakonisuuteen.

Kaiken tämän selittelyn jälkeen Hännikäinen astuu heti omaan miinaansa. Hän yrittää naurattaa lukijaa nokkeluuksilla ja pikkuhauskuuksilla, jotka perustuvat toisten ihmisten loukkaamiseen.

Mikä pahinta, pelkkä hauskuus ei riitä, vaan on oltava pikkuhauska. Huumorissa ei saa olla terää, ainakaan ketään ei saa loukata. Ei ole mikään ihme, että Mikko Rimminen on niin suosittu kirjailija. Hänen proosatyylinsä on pikkuhauskaa barokkia, juuri sopivaa niiden makuun, joille Katri Manninen on liian rahvaanomaista ja oikea kirjallisuus liian raskasta.

Traagisinta näissä huumorin vastaisen taistelun ritareissa on se, etteivät he yleensä näe omaa koomisuuttaan maailman ja elämän kokonaisuudessa. He eivät tajua asioiden suhteita. He ovat sokeita omalle vitsikkyydelleen. He eivät osaa nauraa itselleen, he osaavat nauraa vain muille. He ulottavat dogmaattisuutensa huumorinkin alueelle. He vaativat huumorilta täydellisyyttä. He eivät katso peiliin.

Luoja meitä varjelkoon huumorin vastaisten ritarien ehdottomuudelta!

Mammutti

2011-01-15T14:18:00.000+01:00

En tiedä, ketkä teistä ovat nähneet Lukas Moodysonin elokuvan Mammoth. En edes tiedä, onko se ollut levityksessä Suomessa. Elokuva kosketti minua väkevästi konstailemattomuudellaan ja ajankohtaisuudellaan. Se muistuttaa sekä rakenteeltaan että tematiikaltaan kovasti meksikolaisen Alejandro Gonzáles Iñárritun tekemää Babelia. Molemmat elokuvat ovat valaisevalla tavalla globalisaatiokriittisiä; pyrkivät tuomaan esiin syitä ja seurauksia, rikkauden ja köyhyyden leikkauspisteitä sekä urakeskeisyydestä ja rakkaudettomuudesta seuraavaa problematiikkaa aikuisten ja lasten arkielämässä.

Moodysonin elokuvalle kuulemma buuattiin Berliinin elokuvajuhlilla. En käsitä miksi. Vai osuiko se liian lähelle?

Ai mistä Moodysonin elokuva tuli mieleen?

Helsingin Sanomissa (HS 15.1.2011) oli Merituuli Saikkosen kirjoittama liikuttava juttu filippiiniläisistä sairaanhoitajista, jotka ovat työskennelleet Hyksissä nyt yhdeksän kuukautta. Miten vähään nuo naiset olivat tyytyväisiä! Ja miten positiivinen oli heidän asenteensa! Vain "ero lapsista tekee Suomessa elämisestä raskasta. Itku tulee vähintään kaksi kertaa viikossa. Jouluna se ei lakannut lainkaan".

Työskentelyllään täällä naiset kustantavat mm. lastensa opinnot, auttavat muita sukulaisia, keräävät rahaa isän munuaisleikkaukseen ja maksavat lääkkeitä.

Moinen epäitsekkyys vetää nöyräksi.

Moodysonin Mammothissa filippiiniläinen nainen on lastenhoitajana New Yorkissa. Hoitolapsen äiti on kirurgi ja isä pelikonefirman innovaattori. He ovat ulkoistaneet vanhemmuuden kätevästi filippiiniläiselle. Lastenhoitajan omat lapset taas ovat samaan aikaan jossain Manilan slummissa mummon väljässä hoidossa ja suuressa köyhyydessä. Väärinkäsitysten ja ikävästä johtuvien tekojen seurauksena filippiiniläisen vanhempi lapsi ajautuu sitten valkoisen pedofiilin kynsiin.

Suomessa työskentelevät filippiiniläiset naishoitajat toivoisivat saavansa töitä Hyksistä pysyvästi. He haluaisivat tuoda myös perheensä Suomeen. Toivottavasti onnistuu. Suuret ikäluokat ja Suomi tarvitsevat ammattitaitoisia ihmisiä.

"Tämä vaikuttaa ihanalta maalta elää."

Kirjailijan työstä

2011-01-15T12:00:00.000+01:00

Näin puhui William Faulkner haastattelussa New Yorkissa alkuvuonna 1956.

Jos minua ei olisi ollut, joku toinen olisi kirjoittanut minut, Hemingwayn, Dostojevskin, meidät kaikki. Tämän todistaa se, että Shakespearen näytelmien kirjoittajksi on ehdolla noin kolme miestä. Mutta Hamletissa ja Kesäyön unelmassa ei ole tärkeää, kuka ne kirjoitti, vaan se, että ne on kirjoitettu. Taiteilija ei ollenkaan tärkeä. Vain se on tärkeää, mitä hän luo, koska mitään uutta sanottavaa ei ole. Shakespeare, Balzac, Homeros ovat kaikki kirjoittaneet samoista asioista, ja jos he olisivat eläneet tuhat tai kaksi tuhatta vuotta vanhemmiksi, kustantajat eivät olisi tarvinneet sen jälkeen enää ketään.

Voiko hyväksi romaanikirjailijaksi pyrkivä noudattaa mitään menetelmää?

99 prosenttia lahjakkuutta... 99 prosenttia kurinalaisuutta... 99 prosenttia työtä. Hän ei saa koskaan olla tyytyväinen siihen, mitä on tehnyt. Se ei ole koskaan aivan niin hyvää kuin voisi olla. Pyri haaveissa ja tähtää aina ylemmäs kuin mihin tiedät yltäväsi. Älä viitsi tyytyä siihen että ylittäisit aikalaisesi ja edeltäjäsi. Yritä olla itseäsi parempi. Taiteilija on olento, jota demonit ajavat. Hän ei tiedä, miksi ne ovat valinneet hänet, eikä hänellä ole yleensä aikaa miettiä sitä. Hän on täysin moraaliton sikäli että hän ryöstää, lainaa, kerjää tai varastaa keneltä tahansa ja jokaiselta saadakseen työnsä tehdyksi.

Samassa haastattelussa Faulkner toteaa sen tosiasian, joka pätee pitkälti Suomessakin, epäonnistuneille runoilijoille jää vaihtoehdoksi vain romaanien kirjoittaminen.

Minä olen epäonnistunut runoilija. Ehkä jokainen romaanikirjailija haluaa ensin kirjoittaa runoja, huomaa ettei osaa ja yrittää sitten novellia, joka on muodoista runouden jälkeen vaativin. Ja kun hän epäonnistuu siinä, hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin romaanien kirjoittaminen.

Siviilirohkeus pettää, kun oma toimeentulo on vaarassa

2011-01-13T10:57:00.000+01:00

Luin Tiina Pystysen kirjan Runousoppi - Miten elämä muuttuu taiteeksi. Löysin sen sattumalta hyllystä. Se on kirjoitettu äärimmäisten tunteiden vallassa, siksi siitä löytyy herkullisia kohtia, rehellisyyttä ja harkitsemattomuutta, tolkkua ja tolkuttomuutta. Kirjoittamisen moottorina on toiminut Pystysen häpeällinen kohtelu Suomen kirjailijaliiton taholta.

Kirjallisuudesta puhutaaan juhlallisen ihannoivasti. Halutaan unohtaa, että se on myös mitä raadollisin vallankäytön järjestelmä. muun muassa Suomen Kirjailijaliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Jarkko Laine pystyi vähitellen haalimaan itselleen kirjallisen kentän keskeiset asemat. Hän sai sellaisen vallan, että kirjailijakunta pysyi hiljaisena vuosikymmeniä. Siviilirohkeus petti, kun oma toimeentulo oli vaarassa.

Otsikoksi lainaamassani lauseessa siviilirohkeus pettää, kun oma toimeentulo on vaarassa sisältää suomalaiseen kirjailijaan ja kirjallisuuteen liittyvän yleisemmän ongelman - ja se ongelma läpäisee koko kirjallisen kentän kuin lyijyluoti silkkipaperin.

Ei uskalleta, pelätään taloudellisia seurauksia.

On sitten kysymyksessä Helsingin Sanomat, kirjailijakollegoiden kirjat, kirjallisuuslehdet, kirjailijaliitto, kriitikot, kustantajat, oman kaupungin päättäjät, yliopistot, lukijat, opetusministerit, opettajat, säätiöt, lautakunnat, kirjastot, kirjakauppiaat jne..

"Kun siitä tulee kyllin hyvä ammatti kyllin monille, ei se mitään muuta", saman asian muotoili joskus sekatyömies Samuli Paronen.

Toisaalta taas siviilirohkeutta löytyy liikaakin, jos siitä saa tuloja tai kirjallista meriittiä. Kirjallisuutta opettavat esimerkiksi sellaiset henkilöt, jotka eivät ole itse julkaisseet kirjaa tai juuri muutakaan. Kirjassaan Lukemisen aakkoset Ezra Pound varoitti juuri heidän kaltaisistaan kirjallista puoskareista, hän totesi, ettei kannata kuunnella niiden neuvoja, jotka eivät itse osaa rakentaa autoa.

Kirjoitus on ajatuksen vapaa-aluetta. Sille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Myös kaikki kauhut: väkivalta, sadismi ja julmuudet, joita ihminen on tehnyt ja tulee tekemään - niillä on itunsa minunkin päässäni. Kirjallisuus ei kykene keksimään mitään sellaista, mikä ei jollain tavalla kuuluisi ihmisyyteen. Pitää kuitenkin muistaa, että ajatuksissa voi olla hillitön, mutta teot, ne hillitään. Kirjallisuus on ajatuskokeen aluetta, ei todellisuuden, vaikka se todellisuutta kuvaakin. Sitä paitsi itsetuntemusta kasvattamalla se opettaa myös hallitsemaan pahaa itsessä.

Mutta vaikka ihmisyyden pimeät puolet ovat nousseet nykykirjallisuudessa voimakkaasti esiin, ne ovat pelkkää näkyvää ja huomiota herättävää pintaa sen pimeän aineen rinnalla, joka ei näy, mutta vaikuttaa taustalla. Tuo ääretön pimeä aine kaiken näkyväisen takana on kokemus siitä, ettei ole hyväksytty eikä rakastettu. Syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.

Tämä voisi olla monen kirjailijan credo. Mikä muu voisi toimia vaikkapa Timo Hännikäisen kirjoittamisen motiivina kuin toive tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi ja syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.

Uudet kirjalliset sukupolvet tulevat

2011-01-11T12:01:00.000+01:00

Minä en halua astua Paholaisen ansaan niin kuin Antti Nylén. Minä en halua olla Paholaisen salarakas enää. Minä en suostu työskentelemään tällä Farmilla enää.

Minä en halua olla masentunut, häpeissäni ja vihainen. Minä en halua olla sairas ja yksinäinen ja onneton. Minä en halua olla katkera, myrkyllinen ja saastainen. Minä en halua olla kaiken aikaa hädissäni,nälkäinen ja väsynyt. Minä en halua olla tällainen perverssi, häiriintynyt ja mielisairas runkkari.

- Janne Kortteinen

Kokeellisen runouden Cosa Nostra

2011-01-10T11:55:00.000+01:00

“mua oksettaa tää muka-yhteinen-vene, ns. ‘kokeellisen runoudenkin’ kentälle pesiytynyt keskinäisen kehumisen kerho: nuole sä mun persettä niin mä nuolen sun… niin se käy… ”

- Hannu Helin blogissaan Worki in Progress

Ristiretkeläisistä ja valaistuneista puupäistä

2011-01-08T18:37:00.000+01:00

Kun henkilö alkaa ylistää paavia, hän on jo menettänyt uskottavuutensa silmissäni. Sillä paavi symbolisoi jokaiselle ajattelevalle ihmiselle äärimmäistä turmeltuneisuutta. Hän on pahuuden keulakuva, susi lampaan vaatteissa. Hän kiertelee poikamiehen roolissaan luodinkestävässä autossa ympäri maailmaa hourailemassa ehkäisyn vastaisia teesejään ja palaa sitten Vatikaanin palatsien varjoihin nautiskelemaan ja laskemaan rahojaan. Hän tuomitsee homoseksuaalisuuden, naispappeuden ja radikaalifeminismin sekä vastustaa pappien selibaatin poistamista. Kirkon edun vuoksi hän sitten pyytelee anteeksi piispojen ja pappien järjestämiä pedofiilisia murhenäytelmiä. Kuin krooninen sairaus paavi ilmestyy rikospaikalle - ja meidän pitäisi uskoa hänen vilpittömyyteensä.

Katolisen kirkon opin mukaan seksuaalinen hyväksikäyttö on kuolemansynti.

Ratzinger on korostanut opin puhtautta, uskon ja järjen välistä yhteensopivuutta. Kadehdin hänen kykyään luoda paradoksaalisia lauseita.

Kerrotaan Pietarin sanoneen taivaan portilla paaville seuraavaa: ”Näen maallisen tyrannin, Kristuksen vihollisen ja kirkon turmelijan” No sadut ovat satuja, mutta luonnehdinta lienee osuva.

Katselin eilen Voimalan, jossa ripittäytyi Antti Nylén, Jumalan lapsi omien sanojensa mukaan, eräs vastenmielisimmistä moderneista paavin lakeijoista. Yritin ymmärtää, mistä hän puhui. Kävi taas selväksi, ettei kirjailija ole puhetyöläinen, vaikka evankeliumi olisi ylhäältä annettu.

Nylén luetteli asioita, mitä kirkko ei ole, samalla hän tuli kauniisti kirjanneeksi ylös sen, mitä kirkko todellisuudessa juuri on. Kirkko on firma. Kirkkoa johdetaan kuin yritystä. Kirkko on huolissaan jäsentensä eroamisesta enimmäkseen taloudellisista syistä. Kirkko ajaa omaa etuaan ja saa siitä ruhtinaallisen maallisen korvauksen.

Lääpällään olevat naistoimittajat yrittivät tarjota Nylénille työkaluja keskusteluun muistuttamalla siitä, mitä hän oli kirjassaan kirjoittanut. Siihen Nylén tarttui kirjailijan narsistisella sokeudella ja vilpittömyydellä hymyn karehtiessa suupielessä. Nylén puhui toisessa esseekokoelmassaan Halun ja epäluulon esseet (loukkaus lajityyppiä kohtaan!) siitä, että uskonnottomuus on puutetta. Hänen mielestään jo sana "uskonnottomuus" kertoo sen. Aivan kuin kieli olisi ylhäältä annettua tai sanat syntyisivät tyhjiössä. Tietenkin sana on uskovaisen enemmistön määrittelemä ja synnyttämä. Kielen vivahteita vähänkin tajuava ymmärtää sen loukkaavan, ylimielisen ja poissulkevan sävyn.

Ohjelmassa puhuttiin paljon reformaatiosta, uskonpuhdistuksesta. Minusta me emme tarvitse uskonpuhdistusta vaan uskosta puhdistusta. Onneksi tulevat sukupolvet on jo vapautettu koulussa vuosikymmeniä jatkuneesta raskaasta uskonnollisesta kulttuurista, tuputtamisesta ja manipuloinnista.

Jos Jumala olisi, mihin ihmeeseen välistä vetäviä Jumalan asiamiehiä ja kirkkoa tarvittaisiin?

Tässä vielä BBC:n uutisointia Benedictus XVI, Jumalan rottweilerin, elämästä.

http://www.youtube.com/watch?v=tpZz8Ps6u6M&playnext_from=TL&videos=oyjiENzv7hA

Outo kaksikko

2010-12-09T10:07:00.000+01:00

Olen tavannut Kari Tapion vain kerran. Kerron nyt siitä sen, mitä muistan.

Siitä taitaa olla yli kymmenen vuotaa. Annankadulla oli postimerkin kokoinen juomakaukalo Bottoms Up, jossa valutettiin huokeaa olutta tuoppeihin. Paikka oli aamusta iltaan kuin pampulla lyöty. Tapoin siinä saluunassa ihan liikaa aikaa.

Oli normi-ilta: tupa täynnä, helvetinmoinen meteli ja tupakansavua enemmän kuin laki sallii. Outo kaksikko pyrähti jostain välistä pöytään, Kari Tapio ja Silu Seppälä, legendat. Ukkelit olivat aika notkeassa tuiskeessa. Meillä riitti yhteisiä puheenaiheita. Turistiin musiikista, Elviksestä ja rock'n rollista, Olavi Virrasta. Kaverini sattui olemaan vielä Vainion Ilen läheinen ystävä. Kari Tapio poltteli paksua sikaria. Hän oli vasta palannut kuoleman porteilta silloisten sydänongelmien takia. Ihailimme hänen piittaamattomuuttaan.

Siitä tapaamisesta jäi lähes myyttinen muisto, sanoinkuvaamaton. Kari Tapio oli lämmin ja karismaattinen. Hän kertoi meille kymmeniä juttuja musiikkimaailman liepeiltä. Hän oli loistava seuramies.

Kun luin uutisen Kari Tapion kuolemasta, kaikki tulvahti uudestaan mieleen. Kari Tapio nukahti taksin takapenkille lumituiskussa. Samalla tavalla uupui kantrilegenda Hank Williams Cadillacin takapenkille uudenvuoden yönä 1953. Hän oli vain 29-vuotias.

Suurin yllätys minulle oli se, että Silu Seppälä elää vielä. Luulin että hän kuoli jo vuosia sitten, mutta wikipedia väittää ihan muuta. Ehkä erehdyin, koska Mika Kaurismäen hieno elokuva Zombie ja kummitusjuna teki minuun muinoin niin suuren vaikutuksen.

Kirjailijat Linnan juhlissa

2010-12-07T09:55:00.000+01:00

Kidutin itseäni katselemalla Linnan juhlien kättelysirkusta. Yritin tarkkailla, miten paljon kirjailijoita oli kutsuttu Tarja Halosen järjestämiin juhliin.

Kekkonen siteerasi alvariinsa kirjailijoiden tekstejä ja oli kiinnostunut suomalaisesta kirjallisuudesta. Hän oli myös kirjeenvaihdossa monen suomalaisen kirjailijan kanssa. Koivisto ja Ahtisaari aloittivat kirjallisuusvihamielisen kauden. He valjastivat pintajulkkikset amerikkalistyylisiin presindentinvaalikampanjoihinsa ja maksoivat velkaa takaisin kutsumalla heidät Linnan juhliin. Tarja Halonen on jatkanut samoilla linjoilla.

Bongasin sentään Lars Huldenin, Pirkko Saision, Tuula-Liina Variksen ja Antti Hyryn. Siinäkö kaikki? Kirjailijoille ei ole ilmeisesti käyttöä tuotantovetoisessa ja rahaa kumartavassa Suomessa. Toisaalta sellainen, joka ei liehakoi vallan taloissa, voi säilyttää itsenäisyytensä - tai ainakin itsekunnioituksensa.

On elettävä, on luettava

2010-11-22T16:35:00.000+01:00

On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.
- Erno Paasilinna

Tätä Erno Paasilinnan asiayhteydestä irroitettua lausetta on siteerattu kyllästymiseen asti. Sen totuusarvoa on punnittu ja pilkattu, sitä on parodioitu ja muunneltu. Ehkä se on sen ansainnut, ainakin se on saanut ansionsa mukaan.

On luettava tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Näin sanoi Gustave Flaubert, joka tiesi kirjallisuudesta kaiken, Tommi Melenderin mukaan.

Pidän kyllä ehdottomuudesta, provosoinnista ja täsmällisistä luvuista, joilla on aina johdettu lukijaa harhaan. En vain oikein pidä resepteistä. En usko niihin. En pidä siitä, että minulle tullaan sanomaan miten minun on elettävä tai miten paljon minun on luettava. Pidän elämänohjeiden jakamista henkisenä puoskarointina.

Itse tyytyisin paljon laajeempiin totuuksiin. Vaikka näin:

On elettävä tai On luettava.

Toisaalta ei näitäkään asioita ole pakko tehdä.

Flaubertin lause on täysin subjektiivinen. Yleistyksenä se on puhdasta hölynpölyä.

Lauseita

2010-11-19T12:34:00.000+01:00

Runoilija lataa aseensa merkityksillä ja ampuu lukijaa. Joskus osuu, joskus ei.

Elämä on. Mutta onko kuolemaa?

Pelastin tänään pienen linnun, sen, jonka lapsena murhasin.

Naapuri ei nyökkää eikä katso silmiin. Verhot reagoivat.

Ei hätää, rakkaani, yhdessä me muistamme riittävästi.

Kuuntelen sinua nauhurina.

He muistelevat meitä pahalla, puhuvat itsekkyyden ajasta ja sukupolvesta.

Kuolleet paljastavat vatsansa, kuin ilkkuen keihäille.

Kasvoni heijastuvat ikkunasta. Ulkona pimeys, sisällä valo. Olen valinnut puoleni.

Heilutan jo valkoista lippua. Antaudun sinulle kaikin kuviteltavissa olevin tavoin.

Kukaan ei ymmärrä minua, on kuin puhuisin vierasta kieltä.

Ensin verkostoidutaan, sitten tulee hämähäkki.

Yksin yksinäinen, siedettävää. Kaksin yksinäinen, kärsimystä.

Rakastelimme kuin hautajaisissa.

Katselin maisemaani onnellisena. Yön aikana se oli myyty rakennusyhtiölle.

Lauseet naarataan ajatusten virran syvyyksistä.

Näen mieluummin kuin tulen nähdyksi.

Saarikoskea lukiessa

2010-11-19T11:40:00.000+01:00

Olen lueskellut Mikko Aarnen toimittama Pentti Saarikoski Runot (2004) kirjaa ja yrittänyt luoda jonkinlaista kokonaiskuvaa Saarikosken runotuotannosta.

Näkemykseni jäi että Saarikosken lujinta tuotantoa ovat Laulu laululta pois (1966), En soisi sen päättyvän (1968) ja Onnen aika (1971). Saarikosken poliittinen runous ei taas ole kestänyt. Se on liiaksi aikaan ja yksityiskohtiin sidottua. En myöskään jaksanut innostua Tiarnia-sarjasta kuin osittain.

Matkan varrella tuli tehtyä monenlaisia hajahuomioita.

Kuusenlatvan takana
paistaa täysikuu
joella on sumua
ja ilma viilenee.
Hän kauan pyrki totuuteen,
korkealle paikalle
jolta sopisi katsella
näköaloja ylimielisesti.
En näe häntä
enää missään.
Muurahaiset mäen rinteessä
kuin aforismit ahertaa

Mahtaako tämä runo kertoa V.A. Koskenniemestä? Tietääkö kukaan? Saarikoski tunsi vastenmielisyyttä Koskenniemeä kohtaan niin kuin nuori radikaali vasemmistolainen tuntee vanhaa oikeistolaista konservatiivia kohtaan. Niin pitääkin olla. Nenän pakinoissa Saarikoski parodioi Koskenniemen aforistiikkaa. Nenän ivamukaelmia on ylistetty mestarillisiksi. Minusta ne eivät ole hauskoja, saatikka sitten nerokkaita. Löysyydessään ja pituudessaan ne ovat pikemminkin fragmentteja kuin aforismeja. Niitä lukiessa tunnen enemmän myötähäpeää Saarikosken kuin Koskeniemen puolesta.

Säihkyvä äly, jota on verrattu miekkaan, muuttuu varsin nopeasti narrin tiukuseksi, ellei sitä aina silloin tällöin pistetä ylvään vaikenemisen tuppeen.

Mies isänä

2010-11-14T12:49:00.000+01:00

Olen isä. Minulla on perhe. Se on kaiken ydin. Perhe valaisee kotini. Muistan olla siitä kiitollinen.

Ilman perhettä mies ei ole mitään, sanoi Kummisetä. En kiistä.

Minun perheeni on hullunkurinen. Se osaa nauraa itselleen. Enemmän siinä on kyllä hulluutta kuin kuria.

Olen kädetön isä. Oma isäni on kädellinen. Hän hallitsee kirvesmiehen ja muurarin taidot. Kunnioitan kädellisiä isiä. He osaavat taivuttella puuta ja kiveä.

Millainen isä olen? Ei aavistustakaan. Toivoisin olevani oikeudenmukainen ja kannustava.

Sirkus Finlandia

2010-11-12T12:48:00.000+01:00

Sirkus Finlandia tuli taas hetkeksi riemastuttamaan niitä, jotka pitävät kirjallisuuden äänekkäästä, spekulatiivisesta, mediaseksikkäästä ja ravivetomaisesta puolesta.

Esiraati löysi kilpailuun seuraavat kirjat: Joel Haahtelan Katoamispiste, Markus Nummen Karkkipäivä, Riikka Pulkkisen Totta, Mikko Rimmisen Nenäpäivä, Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 Eli kuolema tekee taiteilijan ja Erik Wahlströmin Flugtämjaren/Kärpäsenkesyttäjä.

En ole lukenut yhtäkään näistä kirjoista. En voi siis sanoa niistä mitään.

Rimmisen Pussikaljaromaani jäi minulta aikoinaan kesken. Pulkkisen Rajaa olen vähän lehteillyt työpöydälläni ja ehkä luen sen. Markus Nummi on runoilija Lassi Nummen poika. Haahtela on kirjailija ja lääkäri. Salmela ei ole Suomen kansalainen. Wahlström kirjoittaa Runebergista.

Ei näin heppoiselta pohjalta voi esittää mitään säihkyvän analyyttistä, paitsi ehkä huolestumisen siitä, että eikö Lassi Kämäri lue suomalaisia uutuusromaaneja. Senkin huolestumisen on jo esittänyt Antti Tuuri suomalaisista yritysjohtajista.

Minna Joenniemellä on kohtuullinen urakka edessä. Eipä silti, harvempi diktaattori lienee lukenut kuutta kirjaa koko elämässään.

Vähän järeämmillä tykeillä sirkustelttaa tähtäilevät Markku Soikkeli (11.11) ja Hannu Helin omilla sivustoillaan.

Kirjailijoissa on paljon Kaspar Hauseria

2010-11-11T09:00:00.000+01:00

Ja silloin, niinä hetkinä, jolloin kirjoitus haluaa haihtua näkymättömiin ja sanojen pyörteilevä virta kuivua, ymmärrän myös Kaspar Hauseria. Tiedän, miksi hän kaipasi takaisin vankeutensa sanattomuuteen, luolan hiljaisuuteen, pimeyteen ja yksinäisyyteen. Maailmaa ei ollut, ei sen hajuja, sen räikeitä valoja, sen hälisevää laumaa, sen kiiltäviä veitsenteriä. Oli vain leikki eläinten kanssa, uni ja leipä ja vesi.
- Leena Krohn, Kaspar Hauserin melankolia,essee Auli Viikarin juhlakirjassa (Muodotonta menoa, WSOY 1997)

En sano hyvästejä lintukodolle

2010-11-11T00:10:00.000+01:00

Kirjoitan tästä pientä kansanosaa koskettavasta aiheesta siksi, että olen huolissani. Meidän kirjailijoiden tehtävä on nähdä puiston linnut vapaina. En tiedä, mitä muutakaan hyötyä meistä voisi olla. Meidän yhteiskuntakritiikkimme on voimatonta, ja siksi meidän on pidettävä kauneuden illuusioita yllä. Muuten ajaudumme sille yhdentekevälle tielle, jossa meistä tulee virpisalmia ja jyrkilehtoloita. Sillä tiellä herkkyytemme hukkuu sappeen, eikä ainoakaan lintu enää nouse lentoon.

- Riku Korhonen/Vapaita lintuja vai ei (HS 10.11.2010)

Todellakin. Kirjailijan tehtävä on näyttää kauneutta lukijalle. Se on iso tehtävä. Varmasti heti rakkauden ja kuoleman pohdiskelujen jälkeen tärkein. En tosin ole varma, pitääkö vapauden tai kauneuden tulkin olla itse vapaa tai kaunis. Mutta pidetään sekin illuusio.

Vaikka syksy vaihtuu talveksi. Teen lumeen jälkiä, kirjaimia paperille. Teen itseni näkyväksi. En sano hyvästejä lintukodolle.

Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta,
kirjat, muutossa hankalat,
ovat kirjeitä vailla osoitetta, tuuli repii
ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.

- Paavo Haavikko, Lehdet lehtiä (1958)

Kielisuudelmia

2010-11-09T09:30:00.000+01:00

Ainoa tapa luoda on tehdä uutta.

Mitä luovaa siinä on, jos joku määrittelee rajat?

Luovan kirjoittamisen opas, käsitteellinen mahdottomuus.

Jos luovuus on nerojen ja jumalien etuoikeus, keitä ovat luovan kirjoittamisen opettajat?

* * *

Kirjat kirjoitetaan lukijoille, ei niiden selittäjille.

Lukemisen jälkeen tärkeintä on luetun ymmärtäminen.

Jos kirjailijat ovat ihmissyöjiä, niin mitä kriitikot sitten ovat?

Veli repii siskonsa piirustukset, tuleva kriitikko?

Kriitikon kyynel, tahra paperilla.

Kirjat ovat hevosia, joilla kriitikot ratsastavat. Lännessä hevosvarkaat hirtettiin.

* * *

Sanan vapaus loppuu lauseeseen.

Pilkku katkaisi lauseen, piste lopetti sen kärsimykset.

Lause kevyt kuin henkäys, raskain vaihe takana.

Hyvä lause, kielisuudelma.

On vain yksi tapa kirjoittaa, paremmin.

Suomi on pieni maa

2010-11-04T11:28:00.000+01:00

Suomi on pieni maa.

Suomi on pieni maa suomalaiselle kirjailijalle.

Suomi on pieni maa suomalaiselle kriitikolle.

Suomessa kirjailija ja kriitikko ovat sama henkilö.

Suomalainen kirjailija on lahjomaton ja rehellinen.

Suomalainen kriitikko on lahjomaton ja rehellinen.

Suomessa kirjallisuus on lahjomatonta ja rehellistä.

Suomessa kirjailija ja kriitikko ovat sama henkilö.

Suomalainen kirjailija istuu yhdellä pallilla.

Suomalainen kirjailija istuu kahdella pallilla.

Suomalainen kirjailija istuu kolmella pallilla.

Suomalainen kirjailija istuu neljällä pallilla.

Suomalainen kirjailija on kirjallisuuslehden päätoimittaja.

Suomalainen kirjailija on apurahalautakunnan puheenjohtaja.

Suomalainen kirjailija on kriitikko.

Suomalainen kirjailija on kirjailija.